Laugavegur tuli sitten talsittua. Tässä hieman päivitystä.
Reykjavíkiin saavuttuani ensimmäisenä piti hankkia kaasua ja loput ruuat. Olin keskustassa jo ennen kuutta, joten pääsin maastoon heti seuraavana päivänä, koska sekä Fjallakofinn että Bonus olivat vielä auki. Edellisesti ostin kaasun ja jälkimmäisestä loput pussiruuat ja nuudelit.
Bussi Landmannalaugariin lähtee BSI-asemalta, joka on lähellä Reykjavíkin lentokenttää. Jätin siviilikamppeet ilmaiseeen säilytykseen hostelliin, BSI:ssä säilytys maksaa 500 ISK per päivä per laukku. Reilun neljän tunnin ajon ja muutaman sillattoman joen ylityksen jälkeen oltiin perillä Landmannalaugarissa, josta Laugavegur starttaa.
Landmannalaugarista reitti kulkee Hraftinuskerin tuvalle, joka on ensimmäinen mahdollinen telttailupaikka, matkaa tulee toistakymmentä kilometriä ja matkalla on nousua yli 500 metriä.
Matkalla ohitetaan muutama kuuma lähde, joista kiehuvaa vettä pulppuaa maan päälle, samoin kun useampikin kohta missä maasta nousee höyryä. Maisemat ovat mielenkiintoiset.
Olin perillä noin kuuden aikaan illalla, ja maksoin telttailumaksun 1200 ISK. Tällä tuvalla ei ole suihkua. Itsestään seisova teltta oli hyvä ratkaisu, sillä maa on käytännössä pehmeää tuhkahiekkaa, jossa kiilat eivät pysy kovin hyvin. Yöllä oli pakkasta, teltta oli kuurassa, ja tuuli oli kova. Onneksi mukana oli järeämpi makuupussi ja fleecekerrasto. Kuvassa tupa ja telttailualue.
Seuraavana päivänä matka jatkui kohti Álftavatnin tupaa. Laskua tulee noin 400 metriä, ja viimeinen lasku onkin erityisen jyrkkä. Reitti kannattaa ehdottomasti kiertää alkaen Landmannalaugarista, jolloin se on kevyempi. Maisemissa ei ollut valittamista, varsinkin kun keli oli mahtava.
Álftavatnin tuvalle saavuttaessa maisema muuttuu erilaiseksi. Mýrdalsjökull ja Tindfjallajökull näkyvät matkan varrella selkeästi. Vuoristotie F210 kulkee myös tuvan kautta. Paikalla oli jonkin verran paikallisia lomailijoita. Tupa (järven vasemmassa alakulmassa) ja järvi nähtynä ennen viimeistä laskua:
Kolmas vaelluspäivä on taas maisemallisesti täysin erilainen, kuin toinen oli. Nyt siirrytään vehreistä maisemista hiekka-aavikolle ja lähes koko päivä kävellään tieuraa pitkin. Myös yksi ylitys, jossa kengät täytyi ottaa pois, sattui matkan varrelle. Hyvällä tuurilla saattaa joen yli päästä myös maasturin kyydissä.
Vesipaikkoja tällä matkalla ei ollut kovinkaan paljon, ja oli ihan viisas veto ottaa mukaan parin litran juomarakko. Suurin aavikon poikki virtaava joki oli jäätikköjoki, jonka vettä ei suositella juotavaksi. Sen erottaa normaalista joesta veden väristä. Keli oli aurinkoinen ja koko päivän kävelin t-paidassa. Kuten kuvasta näkyy, korkeuseroja tälle päivälle ei juurikaan sattunut.
Seuraava yöpaikka oli Botnarin tupa, jossa teltanpaikkoja on melko rajallisesti. Sain kuitenkin teltan suhteellisen lähelle rakennuksia. Paikalliset pitivät illalla juhlia, sillä oli perjantai ja Verslumannahelgi, myyjien viikonloppu, vastaa hieman meidän vappua tai juhannusta.
Tuvilla on aina tupaisäntä tai kaksi. Suihku toimii poleteilla ja maksaa 500 ISK. Vettä tulee hanasta, mutta keittiö on käytössä vain sisällä tuvassa yöpyville. Vaikka sanotaan, että tupa kannattaisi varata aina etukäteen, niin muutamia paikkoja oli vielä vapaana. En sen kummemmin tutkinut tupia, koska yövyin teltassa, mutta ilmoitetut väkimäärät suhteessa tupien kokoon kielivät, että tunnelma on öisin tiivis. Monet paikallisetkin saapuvat näille tuville autoilla ja nauttivat ajastaan grillaillen, laulaen ja juhlien. Tunnelma on siis täysin erilainen, mitä Suomen tuvilla, missä jokainen istuu omassa nurkassaan hiljaa seinää tuijottaen.
Seuraava päivä menikin sitten vähän heikommassa kelissä, sillä aurinko ei enää paistanut. Tuuli kävi pohjoisesta ja koska ei ollut satanut lähes kahteen viikkoon, se nostatti sisämaan aavikoilta ilman täyteen tuhkapölyä ja hiekkaa. Näkymä oli hieman kuin Singaporessa tai Pekingissä. Paikallisten mukaan ilmiö on melko harvinainen, korkeintaan muutaman kerran vuodessa keli menee tämmöiseksi.
Botnarin ja Þhórsmörkin välillä on yksi kahlaten ylitettävä joki ja toinen isompi, jonka yli menee silta. Loppupäässä maisemat ovat, kuin olisi Kevon reitillä heti Sulaojalta lähdettäessä. Pientä koivikkoa, jossa mennään ylös ja alas pieniä kumpuja pitkin.
Þhórsmörkistä oli tarkoitus jatkaa seuraavana päivänä vielä Skógariin jäätiköiden välistä, mutta molempien kantapäiden kipu siivitti ratkaisun palata takaisin Reykjavíkiin päivää aikaisemmin. Meindlien pohjallisissa on vaimennuskappale kantapään alla, ja tämä painoi kantapäähän jonkinlaisen rakon tyyppisen paksun nahan alle.
Toisaalta ratkaisun myötä joudun tekemään uuden reissun Islantiin, koska tämä pätkä on vielä näkemättä, ja tämä on vain positiivinen asia.
Einhyrningur:
Seuraavana päivänä hiekkasumu oli hälventynyt ja molemmat jäätiköt pystyi näkemään Þhórsmörkistä hyvin.
Bussi haki aamulla tuvalta, kun ilmoitti asiasta tupavahdille illalla. Nelivedon kera ylitettiin pari isompaa jokea ja kymmenkunta pienempää virtaa. Asfalttitiellä vaihdettiin sitten nelivetobussista tavalliseen.
Reissu meni hyvin, mutta kantamukset olivat aavistuksen raskaat, mutta toisaalta mitään ylimääräistä ei ollut mukana. Mietin useamman kerran kevyen Terra Novan ja painavamman Expedin teltan välillä, mutta jälkimmäinen oli selkestä paras ratkaisu. Itsestään seisovan teltan kanssa ei tarvitse arpoa kiilojen kanssa, kun teltan joutuu laittamaan pehmeään hiekkaan. Toisaalta jos jostain saisi yhdelle hengelle sopivan kevyen itsestään seisovan teltan, niin se olisi optimaalinen ratkaisu Islannin ylämaille. Alempana, missä ruoho kasvaa, tunneli on myös toimiva ratkaisu.
Jos tulee mieleen kysymyksiä Islannissa vaeltamisen suhteen, niin kommentoi. Yritän parhaani mukaan auttaa ja vastailla.
Sokosti 