Juhannus Termisjärvellä

Juhannuksen seutu Käsivarressa on hiljainen. Kulkijoita ei ole, koska nettifoorumeilla vaeltajat on peloteltu lumella ja korkealla olevilla vesillä pysymään poissa vielä muutaman viikon ajan. Siispä sinne.

Auto parkkiin Luontotalon parkkipaikalle, rinkat selkään ja tuttua mäkeä ylös kohti Tsahkaljärveä.

Ajomatka oli ollut pitkä, ja alkoi kääntyä iltaa kohti. Tarkoitus oli tallustella Termisjärven tuvalle, mutta päätettiin jäädä yöksi matkan varrelle, Marjajärvien pohjoispuolelle. Uusi Saksasta saapunut teltta oli ensitestissä, ja tuntui toimivan hyvin.

Aamulla jatkoimme matkaa mukavassa säässä kohti Termisjärven tupaa. Siellä ei ollut ketään. Edellisenä päivänä olimme nähneet vain yksinäisen poromiehen ajamassa mönkijällä Ailakkavaaran rinteellä.

Termisjärven tuvalle kulkee selkeä polku, mutta ranta on jonkin verran kosteata suota. Sopuleita oli runsaasti. Tämä on yksi suosikkipaikoistani Lapissa, ja helposti saavutettavissa. Kilpisjärven turistirysät ovat ideoineet tietä tänne. Toivotaan, että pysyy ajatuksen tasolla.

Tuvalla oli lounastaon aika ja sitten matka jatkui ilman rinkkoja kohti Termisjärven itäpäätä.

Itäpään joki tuli katsottua siinä mielessä, että ajatuksissa on ollut vaellus Välituntureiden suuntaan Termisjärven kautta. Ylitykset eivät aiheuta ongelmaa.

Itäpäästä kiivettiin Termis-Mallan päälle ihailemaan maisemia.

Ensin kasvot kohti itää:

Ja sitten näkymä länteen:

Palasimme tuvalle ja pystytimme teltan. Termiksen tupa on sen verran homeessa, että raikas ulkoilma houkutti enemmän. Ja mukana oli myös koira. Sen saisi toki ottaa tupaa, mutta jos sinne jostain kumman syystä tulisi joku, niin oli vaara joutua telttaan kesken yön. Ketään ei tietenkään tullut, kun vettä ja lunta oli niin reippaasti, eikun…

Paistoimme kuitenkin juhannusletut sisätiloissa ennen telttaan siirtymistä. Puolenyön aikaan oli mukavan valoisaa hiljaisessa illassa.

Seuraavan päivän ajatus oli siirtyä kohti pohjoista, Kuonjarjoen tuvalle. Tämä toki Salmikurun kautta. Edessä oli kivinen päivä, mutta siitä selvittiin hyvin.

Ensin Salmikurun läpi. Koira tuntui suoriutuvan kivikosta kaikkein parhaiten. Moni kaksijalkainen kulkee tämän välin paljon pidemmän kaavan kautta Kutturankurusta, mutta suora linja, paras linja.

Salmikurusta päästyämme kuljimme hieman vähemmän kivisiä maita pitkin Naalivaaran sivuise kohti kaukana näkyvää Kaahperusvaarojen terävähköä huippua kohti.

Vielä oli toki yksi kivikko ylitettävänä Kuonjarvarrin itäpuolella.

Kuonjarin tuvalla tapasimmet ensimmäiset vaeltajat. Jotkut olivat varoituksista ja nettikansan pölinöistä huolimatta lähteneet taivaltamaan kohti Haltia.

Teltta vanhan tuvan sijojen viereen ja pientä kiertelyä lähiympäristössä.

Juhannus on lyhyt, joten olimme reissun käännepistessä. Jatkoimme Kalottireittiä Saarijärven suuntaan, mutta teimme koukkauksen kohti Kaahperusvaaroja Kuonjarjoen alkulähteiltä laakson päästä. Siellä oli mukavaa kävelymaastoa ja hienot maisemat.

Duolljehuhput vähän toisenlaisesta suunnasta:

Siktagurra vähän erikoisemmasta suunnasta:

Duolljehuhputláttu:

Kun päästiin Duolljehuhputin ja Kuonjarvarrin väliseen satulaan, alkoi satamaan tosissaan. Haltin sadetakki ei pitänyt vettä, joten nopeasti teltta pystyyn ja välipalan mutustetuun. Kuuro meni ohi tunnissa ja laskeuduimme Saarijärven tuvalle evästämään vähän lisää. Tuvalla ei ollut ketään.

Tuvalla oleskelun jälkeen lähdimme viimeiselle leiripaikalle, jo tutuksi tulleen lammen rannalle Muurivaaran itäpuolelle.Ensin kuitenkin odotettiin sadekuurojen väistymistä

Aamulla oli enää pieni kävelymatka Muurivaaralta Tsahkaljärvelle ja edelleen Luontotalon parkkipaikalle.

Ihailimme Ruotsin ja Norjan puolen lumihuippuisia vuoria.

 

 

 

 

Advertisement

Aittajärveltä etelään

Syysreissu alkoi ajomatkalla Aittajärvelle, UKK-puiston pohjoisreunalle. Aittajärven tiestä oli paljon juttua kirjoitettuna, mutta tien kunto oli parempi mitä kirjoituksissa kerrottiin. Vauhtia pystyi pitämään semmoisen 60-80 km/h, paitsi viimeiset kolme kilometriä olivat huonompaa. Nythän se loppupätkäkin on korjattu.

Aittajärvellä rinkka selkään ja kahlaamosta yli. Kuljin pitkin Suomun vartta alavirtaan kohti Muorravaarakanjoen kahlaamoa. Tulistelin Suomujärven tulipaikalla ja paistoin makkarat, ilma oli mukavan raikas.

Kahlaamon yli pääsi helposti Muorravaarakanjoen itärannalle, josta otin suunnan kohti etelää ja pian kaakkoon päin. Ensimmäiseksi yöksi majoituin Jyrkkävaaran autiotupaan.

Jyrkkävaaralla oli muutama muukin syysvaeltaja, mutta tuvalle mahtui mukavasti sisään. Aamulla otin suunnan kohti Muorravaarakan autiotupaa seuraillen Muorravaarakanjokea. Pieni suuntavirhe tuli matkalla. Lähdinkin seuraamaan Harrijokea kohti Kuikkapäätä, mutta pienen tuumiskelun jälkeen palasin Harrijoenkaidan yli Yläjängän tulipaikan tienoille. Satoi hiljalleen vettä ja maa oli märkä. Lahkeita pitkin vesi valui kenkiin ja kasteli sukat.

Saavuin tuvalle suht hyvissä ajoin, vaikka nautin pienen purtavan matkan aikana. Muorravaarakanjoki on alajuoksultaan monelta osin ylityskelvoton, paitsi uimalla. Joki virtaa hiljalleen syvänä ja leveänä tunturilaakson pohjaa pitkin. Lähemmäksi tupaa tullessa joki muuttuu ylitettäväksi. Koska sekoilin Harrijoen kanssa, en tullut katsoneeksi Sarviojan suunnalta tulijoille olevia ylityspaikkoja sen tarkemmin. Se täytyy käydä katsomassa toisella kerralla.

Tuvalla oli porukkaa sekä autio- että varauspuolella. Laverille mahtui silti mukavasti.

Seuraavan aamun urakkana oli kiivetä ylös tunturiin, suuntana Anterinmukka. Tiuhtelmakuru on jyrkkä, mutta onneksi rinkka oli kevyt.

Satoi hiljalleen koko aamupäivän, mutta jonkinlaisen silmäyksen pystyi luomaan kohti Pirunporttia ja Sokostin pohjoispuoleisia tuntureita.

Tunturin päältä aloitin laskeutumisen kohti Kaarreojaa ja Anterinmukan autiotupaa.

Anterinmukassa oli jonkin verran porukkaa, mutta ei älytöntä ruuhkaa. Suurin osa viritteli telttaa tai laavua lähistölle. Saunakin oli jo lämpenemässä. Illan päälle puitiin pöydän ääressä tunturien kuulumiset ja maisteltiin miestä väkevämpää. Muutamia mönkijöitä liikkui tuvan takaisella uralla, jossa saa ajaa mönkijällä asiankuuluvan luvan kanssa mutta ei polkupyörällä. Kumma homma.

Seuraavana aamuna rinkka jäi Anterinmukan naulaan ja lähdin itse Anteriin katsomaan rajavartioaseman rakennuksia. Kuljin samaa polkupyöräbannattua uraa pitkin, ja vastaan tulikin muutamia mönkijäkuntia. Kuulumiset vaihdettiin.

Anterissa ei ollut ketään. Kiertelin ja katselin rajavartioaseman rakennukset ulkoapäin.

Anterissa kiertelyn jälkeen palasin samoja jälkiä takaisin Anterinmukkaan. Luvassa oli jälleen oleskelua ja saunomista ja seuraavana aamuna matka jatkui Anterijoen ylityksellä kohti Reututuntureita.

Nousin Anterinmukasta Pienelle Reutupäälle josta jatkoin kohti Siliäselän rinnettä. Reututunturin kiersin pohjoiskautta ja kaarsin sen toiselle puolelle Sihverinlakopään ja Kielisvaaran väliin. Tässä ylitin Vongoivan kammille menevän polun ja lounastin. Siulapää ja Vuomapää jäivät etelän puolelle Hammaspään jäädessä pohjoiselle sivulle. Laskeuduin alas Hammaskuruun ja Hammaskurun tuvalle.

Hammaskurussa oli vain saksalainen vaeltaja. Ammattimme osuivat lähekkäin, joten hieman juttua riitti muustakin, kuin maisemista. Tykkäsi meidän autiotupaverkostosta, ja kyseli miten meillä on vara pitää tämmöisiä palveluja. Selitin hieman, paljonko täällä otetaan veroja kansan kukkarosta, ja hän ymmärsi asian.

Hammaskurun kamiina veteli viimeisiään, nythän sielläkin on tehty remontti. Kuumetessaan tulipesän alasauma irvisti ja pudotteli kekäleitä kamiinan alle. Hammaskurussa kuului puhelinkin, kenttää on jossain etelän suunnalla.

Seuraavana aamuna lähdin Kärppäjärvien kautta Luirolle vielä yhdeksi yöksi. Normaalit saunomiset ja aamupalan jälkeen palasin Maantiekurun kautta Aittajärvelle ja suuntasin pirssin nokan kohti etelää. Matkalla tutkin vielä pikaisesti Apujoukkojenvaaran porokylään nousseita uudisrakennuksia.

Maantiekurussa harhauduin polulta hieman alemmaksi joen varteen. Seuraavalla kerralla korjasin suuntavirheen ja kulkin harjun päältä.

 

Vuomakasjärveltä vasempaan – Käsivarren kuuma heinäkuu

Tämänkertainen artikkeli johdattaa Käsivarteen, jossa käännyin Vuomakasjärveltä vasempaan, Urtaslaaksoon. Siellä on Suomen komeimmat maisemat ja sinne aion myös palata.

Lähtö tapahtui perinteisesti Kilpisjärveltä. Kamat kasaan ja kohti Tsahkaljärveä paahtavassa helteessä. Elettiin heinäkuun puolta väliä. Alunperin oli tarkoitus käydä Haltilla ja kääntyä sitten oikealle, mutta tuli muutama mutka matkaan.

Käppäilin Saarijärven tuvalle Saanan jäädessä taakse. Iltapalan jälkeen käyskentyä, uiskentelua ja nukkumaan ilman makuupussia, sillä tupa oli kuuma. Kuumemmaksi se tuli aamulla kun aurinko porotti seitsemän aikaan suoraan ikkunasta kohti naamaa. Muutamat muut kanssakulkijat olivat keksineet ottaa reunapaikat – hyvä valinta.

Tempaisin aamiaista ja lähdin kiipeämään Duolljehuhputin ja Kuonjarvarrin satulaan. Pitkä ajomatka, kuuma keli, rankka nousu ja vähät yöunet kostautuivat. Tempaisin satulaan 1000 m korkeuteen teltan ja painuin uudestaan unille. Tiedoksi, että tuolla paikoilla on myös vettä.

Muutama tunti lepoa ja matka jatkui paljon paremmissa tunnelmissa. Suunta Kuonjarjoen laaksoa pitkin Kuonjarin tuvalle lounastamaan.

Pilviä ei juurikaan ollut ja aurinko poltteli selkää. Lähdin jatkamaan matkaa seuraavalle yöpymispaikalle, Meekon autiotuvalle. Porojärven laakso, Saivaara ja Meekon pahta tervehti heinäkuista kulkijaa komeilla maisemillaan.

Meekon tupa oli taas täysi joten asettelin teltan pihamaalle. Illalla oli kuuma, yöllä oli lämmin ja aamulla oli jälleen kuuma. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta täyden kierroksen ja vettä kului. Rinkassa olleet pitkät kalsarit naurattivat.

Aamulla jatkoin matkaa Meekolta kohti Vuomakasjärveä. Tässä vaiheessa mieleeni tuli ajatus, että taidan oikaista suoraan Urtaslaaksoon käymättä Haltilla, sillä kuuma keli oli viemässä voimia. Kulkuvaatteina shortsit, t-paitakin oli rinkassa. Ja tämä semmoinen paikka, missä voi tulla heinäkuussa lunta?

Ensin kuitenkin ohitin Meekonpahdan kivikot veronmaksajien tarjoamia pitkoksia pitkin.

Vuomakasjärvellä ylitin ensin Vuomakasjoen siltaa pitkin, kiersin järven vastapäivään ja ylitin Pitsusjoen nimismiehen kämpän kohdalta. Lounaan nautin nimismiehen pihakalusteita hyödyntäen.

Komean hirsituvan etualalla lähempänä järveä on rajavartioston vanhempi maja. Tämä taitaa olla melko kriminaalia aluetta, kun Tullilla on kämppä Meekolla, Nimismiehellä ja Rajalla vähän matkan päässä Vuomakkaalla.

Sitten jatkoin matkaa kohti legendaarista Urtashotellia. Matkalla näin kauempaa pari vaeltajaa ja ihailin Riimmajärven rantoja.

Sen jälkeen tutustuin hotellin eri osa-alueisiin.

Lämpöaalto hellitti hieman pienen sateen myötä. Asettelin teltan ja söin hieman välipalaa.

Kuuron mentyä ohi lähdin kiipeämään kohti Kovddoskaisin huippua soittaakseni muutaman puhelun. Rinteellä oli vartija.

Kiipeilyn lomassa ihastelin Suomen kauneimpia maisemia.

Hotelli on pienenä pisteenä Riimmajärven rannalla. Ylhäältä tiirailin mahdollisia ylityspaikkoja, jos hotellille saapuu Kaahperusvaarojen suunnasta.

Yöllä nukutti vähän paremmin, vaikka kuumuus toki jatkui. Aamiaisen jälkeen lähdin talsimaan kohti Lossujärven autiotupaa.

Lossulta päin tuli muutamia kalastajia. Parasta oli kävellä loppumatka Lossujärvelle joen pohjaa pitkin.

Lossujärven tuvalla ei vielä tässä vaiheessa ollut muita majoittuneena sisälle, mutta muutama kalastajan teltta kylläkin. Kuvassa näkyy myös varustukseni. Reppuna Goliten Jam2, ja makuualusta köytettynä sen kylkeen. Painoa koko setillä lähtiessä noin 10 kiloa, tässä vaiheessa enää ehkä 6-7 kiloa. Kevyellä mentiin.

Lossun tuvalla evästelin ja lähdin ottamaan selkoa saman järven rannalla olevasta Rajavartioston tuvasta. Siellä oli käynnissä jonkin sortin kemut, pullojen kilinää ja paidattomia miehiä rannalla. Siispä zoomilla yksi kuva ja poistuin takaisin retkeilijöiden puolelle.

Yö meni mukavasti tuvassa. Aikaisin aamulla tein puurot ja lähdin kohti naapurivaltiota Norjaa. Poroaidasta löytyi miehenmentävä aukko ja samalla tuli katsastettua myös Lossun Norjan puoleinen tupa.

Lossun tuvalta aloin laskemaan kohti Skibotnin tietä. Alhaalta päin tulijat harhautuvat joskus Didnujoen risteyksessä kulkemaan suoraan jokien risteyksessä. Alhaalla olevassa kuvassa näkyy, minkälaiset opasteet paikalle on rakennettu aikojen kuluessa.

Kaksi pystyssä olevaa keppiä ja kivistä tehty nuoli näyttävät oikean suunnan. Jokea ei kuitenkaan kannata ylittää tästä, vaan kuvasta sata metriä oikealle on vähemmän pusikkoinen paikka.

Didnun varrelta tavoitin myös vesivoimalan ja kävelin loppumatkan voimalan huoltotietä pitkin alas Skibotnin tien varressa olevalle levähdyspaikalle.

Vastaan tulleet vaeltajat kertoivat maksaneensa taksista Kilpisjärveltä Didnulle 50 euroa. Matkaa tulee vain 15 km, joten joko hinta ei pitänyt paikkaansa tai rajan ylitettyään taksi voi hinnoitella matkansa enimmäismaksujen ohi. Oli miten oli, niin olin ajatellut, että tiellä on sen verran trafiikkia että aikani odoteltuani joku veisi minut autolleni Kilpisjärvelle. Tällä kertaa odottelua kesti tasan 10 minuuttia. Skibotnin suunnasta tuli levähdyspaikalle Kilpisjärven suuntaan menossa olleen pariskunnan auto. Jam2 syliin takapenkille ja he veivät minut Luontotalon parkkipaikalle.

Kotimatkalla oli kuuma ja auto vaihtui pian ilmastoituun malliin.

Kokonaisuutena reissu oli varsin onnistunut, vaikkakin kuumuus teki olosta tukalan. Mietin millaista se tukaluus olisi ollut 20 kg Savotta selässä. Monen vastaantulijan ilme kertoi paljon.

Syyskuinen UKK-puisto

Syyskuun loppu on kenties hienointa aikaa olla UKK-puistossa. Ruska alkaa olla ohi, ja suurimmat massat palanneet poluilta pois. Päivät lyhenevät, mutta aikaa on vielä rientää paikasta toiseen.

Tämänkertainen syyskuun reissu noudatti reittiä Kiilopää – Rautulampi – Kotaköngäs – Tuiskukuru – Luirojärvi – Pälkkimäoja – Muorravaarakka – Pirunportti – Paratiisikuru – Sarvioja – Porttikoski – Lankojärvi – Rautulampi – Niilanpää – Kiilopää. Matkaa kertyi yhteensä noin 120 km.

Ensin perinteinen ajomatka Kiilopäälle ja siitä laukaten Rautulammelle yöksi. Pimeä koitti jo matkalla, kuten edelliselläkin kerralla. Aamulla oli kunnon sumu. Nousin ylös tunturiin ja kompassin avulla suunnistin Hikiojalle, jota myöten laskeuduin Kotakönkäälle. Ruokatauko laavulla, jonka puuvajasta oli poltettu viimeisetkin rippeet, loppusyksyn ongelma.

Nuotiokehässä oli ennestään hiillos ja kohensin pienet tulet. Savottarinkkaiset vanhemmat miehet saapuivat paikalle ja alkoivat suoraan sättimään allekirjoittanuttta nuotiokehässä olevista foliokiehisistä, vaikka toki ne olivat olleet siinä vaikka kuinka kauan. Pohjoisten havumetsissä vaeltaa harvinaisen vittumainen kansa, mietin.

Kotakönkäältä suunta kohti Tuiskukurua ja Tuiskukurun tupaa. Tuiskukurussa olin yötä tuvassa ja illalla pidettiin tulia. Tällä kertaa seurakin oli mukavaa ja juttua riitti pitkälle yöhön. Viinaakin taisi mennä.

Aamulla startti kohti Luiroa harmaassa säässä.

Luirolla oli toki sauna lämmin, mutta ei pahaa ruuhkaa. Tällä kertaa en lähtenyt Sokostille, sillä eihän sinne nyt joka kerta. Sen sijaan tulta pidettiin taas yötä myöten, kunhan ensin oli saunottu.

Aamulla jatkoin matkaa kohti Muorravaarakkaa. Matkalle mahtuikin monta tarkasteltavaa kohdetta kuten Raappanan kammi, Apujoukkojenvaaran porokämpät, Pälkkimäojan laavu jossa lounastin ja tietysti Lumikuru Muorralle lasketellassa.

Muorravaarakalle saavuin hyvissä ajoin, vain yksi ihminen joka hänkin oli lähdössä pois. Olin tuvalla yötä yksin.

Seuraavana aamuna ylitin jälleen Muorravaarakanjoen ja lähdin kohti Sarviojaa. Tarkoitus oli käydä myös Anterinmukassa, mutta päätin säästää sen tuleville vuosille, sillä Anteri pysyy vaikka miehet vanhenee.

Tällä kertaa nousin Pirunporttiin ja siitä laskeuduin legendaariseen Paratiisikuruun.

Keli oli mitä mainioin, mutta ei kuitenkaan turhan kuuma nousua ajatellen.

Paratiisikurusta jatkoin polkua pitkin Sarviojalle, jossa olikin sitten jo enemmän trafiikkia. Melkein kaikki petipaikat oli varattuja ja osa meni avaimellaan varaustuvan puolelle. Telttojakin oli pihamaalla jokunen.

Sarviojalta jatkoin aamulla matkaa kohti Lankojärveä Porttikosken kautta. Ensin Sudenpesän tarkastus, sitten satulasta Maantiekuruun ja edelleen Sotavaaranojan ja Peurapään kautta tarkistamaan Porttikosken tuvan tilanne. Siellä ei ollut ketään.

Porttikosken tuvalla laitoin välipalaa, varsinaisen lounaan nautin Sotavaaranojan tulipaikalla. Pienen lepäilyn jälkeen päätin marssia vielä Lankojärvelle joen länsirantaa pitkin. Ensin palasin vähän matkaa Porttikosken sillalle, vaikka tuvankin edustalla näytti olevan kahluukelpoinen kohta.

Lankojärvelle saavuin iltahämärissä ja ruuan jälkeen unille. Muutama muukin oli tuvalla yötä, mutta isompaa trafiikkia ei ollut. Lankojärveltä lähdin aamulla hiljalleen Rautulammen ja Niilanpään suuntaan. Viimeisen yön olin Niilanpään porokämpässä ja lähdin sieltä aamuviiden aikaan autolle Kiilopäälle. Kuudelta startti kotia päin ja näin olin omassa saunassa jo ennen pimeää.

Rinkka oli suhteellisen kevyt tuon ajan grammaustilanteen suhteen, noin 15 kg lähtiessä. Käytännössä alueella pystyisi tekemään varaustupareissunkin, mutta silloin pitäisi kulkea Suomunruoktun kautta, ellei laske sen varaan, että Rautulammen tuvassa mahtuisi yöpymään. Päivätuvassa kun on vain kapeat penkit ja vähän lattiatilaa, ja kuitenkin joku yleensä yötä. Pidän kuitenkin Hikiojan ja Kotakönkään sekä Tuiskukurun maisemista sen sijaan, että kulkisin Suomun vartta ja Vintilänojaa pitkin.

Pikapyrähdys Pöyrisjärven erämaahan

Yhtenä juhannuksena oli muutama päivä vapaata, ja tuli ajeltua Kalmakaltioon ja takaisin. Auto parkkiin Kalmakaltion loman pihaan ja siitä se matka lähti etenemään.

Mukana oli muitakin, joten kantolaitteeksi otin Savotan häkkyrän, johon veivasin kiinni Biltema-merkkisen 4 kilon teltan. Vaikka joku voisi epäillä, niin hengissä tultiin takaisin.

Kuljettiin Kalmakaltion tuvan ohi poikkematta ja jäätiin yöksi järvenrantaan mönkijäuran lähistölle. Pikkuisen kun poikkeaa uralta, niin eipä tuolta hiekkakumpujen seasta tiedä mistä tuli ja minne pitäisi mennä.  Täällä on paljon pieniä mukavia lampia.

Seuraavana päivänä talsittiin Naltijärven tuvalle ja siitä edelleen seuraavalle, eli Lenkihakaan. Polttopuita ei ollut liiterissä, vain kasa märkiä rankoja liiterin sivulla. Metsähallituksella ei ole vara huoltaa näitä tupia, budjetista on varmaan leikattu osa Kreikkaan tms.

Lenkihaassa oltiin isäntinä oikein yötä sisällä tuvassa. Siitä sitten jatkettiin aamulla pohjoista kohti ja käytiin katsomassa Pierkkujärven taloja järven takaa.

Käkkälöjoesta pääsee helposti yli tästä. Paluumatkalla oltiin yötä sitten Naltijärvellä, ja koska tyhjää oli niin mentiin taas tupaan. Seuraavana päivänä marssittiin uraa takaisin ja poikettiin katsomassa se Kalmakaltion tupa. Se oli näemmä otettu asumiskäyttöön sillä eteisessä oli useampi kori kaljaa, ruokia, tuvan pöydällä kossupullot ja makuupussit pitkin lavereita. Tuvan yläpuolisella parkkipaikalla oli myös ko. kalastajaporukan auto parkissa. No jokainen tyylillään, mutta tämän tuvan suhteen kannattaa varautua siihen, että se on vallattu ryyppäävien kalastajien toimesta.

Mielellään itse toivoisi, että autiotuvat säilyisivät perinteisten rauhassa vaeltavien nukkumasijoina, eikä niitä vallattaisi kesämökeiksi. Kumman polun sinä valitsisit?

Viimeisenä yönä oltiin Kalmakaltion Loman lakanoissa, ja jätettiin näin rahaakin paikkakunnalle.

Kiilopäältä Sokostille

Sokosti lähtee Sokostille. Näin se meni.

Ensin pörräsin autolla hyvän tovin Kiilopään pihaan, ja kävin suorittamassa tarpeelliset parkkimaksut latufirmalle. Sitten matkaan kohti ensimmäistä etappia, Rautulammen tupaa. Rinkka painoi vietävästi, 19 kiloa. Melko jööti selässä, kun nyt grammanneena miettii.

Olin perillä kuun möllöttäessä, viimeiset vedot pimeässä. Muitakin oli, ja nuotiota pidettiin.

Seuraavana päivänä oli pikku syyskuun pakkanen ja aurinko paistoi. Kuivattelin kamoja Rautulammen tuvassa ja aamiaisen jälkeen lähdin Lankojärvelle. Muutamia vastaantulijoita tuli vastaan reitillä. Menin joen eteläpuolista reittiä. Parempi polku taitaa kulkea pohjoisella sivulla.

Lankojärven tuvalla paistelin makkarat ja tein vähän muuta sapuskaa. En mennyt kahlaamon kautta yli vaan kävelin Kotakönkään sillalle. Alunperin suunnitelmissa oli mennä Palovankan kautta Luirolle, mutta meninkin sitten Tuiskukurun tuvalle.

Lankojärvellä Helsingin mies piti nokipannuaan käristäessä varmana, että sieltä ei pysty kävelemään Luirolle päivässä. Minulle oli sama, niin menin sitten Tuiskulle.

Kotakönkään laavulla oli polttopuut lopussa. Silta löytyi hyvin, vaikka se onkin hieman piilossa kallioiden välissä. Eipä sillä, Suomussa näytti olevan monta kohtaa Lankojärven yläpuolella, mistä harppoa yli.

Tulin Tuiskukurun tuvalle, kun hämärti jo. Paikalla oli mm. vanha lapinmies 8 kilon reppunsa kanssa. Oli ollut reissussa jo pitemmän aikaa. Vanhan liiton grammari. Koska tilaa oli, nukuin tuvassa.

Lähdin Tuiskukurusta kohti Luiroa aamiaisen jälkeen. Luiroa pelotellaan aina sillä, että siellä on hirmuinen määrä väkeä. Tällä kertaa Kuuselassa oli yksi reissaaja, varaustuvalla viisi, teltan kanssa kolme ja autiopuolella meitä oli kaksi. Ei siis mitenkään tungosta.

Sauna oli valmiiksi lämmin, joten eikun kylpemään jo päivällä, illallahan saattaisi olla tungosta. No eipä sieltä ketään tullut kuitenkaan. Melko rauhallista parhaaseen aikaan syyskuun lopulla.

Aamulla lähdin käymään Sokostilla. Jätin päivärepun kotiin, mutta hyvinhän nuo tavarat menivät taskuissakin. Ylhäällä oli melkoinen tuuli ja välillä tuli luntakin vaakasuoraan. Kävin katsomassa puhelinmiesten hirsistä taukomajaa. Se on Sokostin itärinteellä, ja sitä ei näe huipulta. Se jää katsomatta monelta Sokostin kävijältä. Linkkimastonhan sen sijaan huomaa jokainen. Mastossahan on pelkkä Soneran tukiasema, otin mukaan ko. operaattorin prepaidin, ja näin yhteydenpito onnistui erämaastakin. Taisipa sitä muutama ohikulkijakin lainata puhelintani, kun ei ollut varautunut.

Sokostilta takaisin Luiron Hilltonille ja matkaan kohti Tuiskukurua. Luirojoessa oli niin vähän vettä, että korkeavartisella vaelluskengällä harppoi yli kuivin jaloin.

Tuiskukurun tuvalla oli pari opiskelijaryhmää menossa Luiroa kohti. Nukuin suosiolla teltassa pihamaalla. Tuiskukurussa oli yöllä sankka sumu. Juttelin Itäkairan asioista toisen ryhmän vetäjän kanssa. Pitää joskus käydä tarkistamassa sekin seutu.

Aamulla lähdin kohti Suomujokea. Pikkutuntureiden eteläpuolelta matka eteni Vintilänojaa myöten. Melko kivikkoista seutua, muutama vastaantulija tuli vastaan. Kustunlammen laavulla tein lounaan. Oikeasti laavu lienee Kotalammen rannalla, mutta sille on annettu väärä nimi.

Laavulta kallioita ja Suomun rantaa pitkin Aitaojan sillalle ja edelleen Suomunruoktun tuvalle. Tuvalla oli täysi miehitys, mutta sain vielä viimeisen petipaikan. Muutama telttailijakin oli tuvan ympäristössä.

Aamulla lähdin kohti Suomunlatvaa ja Kiilopäätä. Ensin Suomun ylitys ja sitten pikataivalta pitkin kohti Suomunlatvan laavua. Luirolla tapaamani porukka oli juuri lähdössä laavulta, ja puut olivat täälläkin melkein lopussa. Tämäkin laavu on merkitty vähän miten sattuu Sompio-Kiilopää -karttaan.

Otin laavulta suoran kompassisuunnan Kiilopäälle, Niilanpään tuvan kohdalla vaihdoin tunturista alemmas polulle. Kiilopäällä pienet ostokset ja suihkun kautta kotimatkalle.

 

Kilpisjärvi – Halti

Tässäpä kertomusta ensimmäiseltä Haltin reissultani. Kilpisjärvi oli sinänsä tuttu kohde jo monelta vuodelta, mutta nyt ajattelin ulottaa käyntini Haltille saakka. Ajankohdaksi valikoitui heinäkuu.

Lähes koko matkan kuljin merkattua Kilpisjärvi – Halti tikkureittiä myöten. Koko matka luontotalolta Haltin päälle on merkitty oranssein maassa olevin tolpin.

Rinkkaan pakkasin vain oleellisimmat ja myös teltan. Tuon ajan varusteilla painoa tuli 15 kiloa. Nykyisellään sitä olisi kolmanneksen vähemmän

Ensimmäisenä päivänä suuntasin Kilpisjärven luontotalolta kohti Saarijärven tupaa, jonne laittelin teltan kivien väliin. Tuvassa oli aika paljon porukkaa.

Ylemmässä kuvassa Tsahkaljärvi etualalla ja Kilpisjärvi taaempana. Taustalla Norjan ja Ruotsin vuoria. Alakuvassa Saarijärven autio- ja varaustupa.

Seuraavana päivänä siirryin aamupalan jälkeen Saarijärveltä Meekolle Kuonjarin tuvan kautta. Kuonjarin tupa on melko uusi ja hyväkuntoinen. Aluksi on melko kova nousu Saarijärven noin 500-600 metristä Duolljehuhputin yli kilometrin korkeudessa olevaan satulaan. Siitä sitten lasku Kuonjarjoen varteen ja tuvalle.

Kuonjarin tuvalta menee hyvä ja selkeä polku Meekolle. Käytännössä polkua pitkin pystyy vaikka ajamaan polkupyörällä ilman ongelmia, maa on melko tasaista nummea. Meekolle laskeudutaan jälleen lähes puurajalle ja matkalla avautuu mahtavat maisemat sekä Haltin, että Porojärven laakson suuntaan. Matkalla voi poiketa Kaahperuksen majan kautta, se on ensimmäisiä retkeilyrakenteita Käsivarren alueella.

Meekolla on tosi pieni autiotupa, sinne mahtuu helposti vain kuusi ihmistä nukkumaan. Siispä automaattisesti teltta pystyyn pihalle ja uimaan järveen. Ruuat keittelin sisällä tuvassa.

Aamulla heräsin kuumuuteen, heinäkuun läpi yön paistava aurinko osaa sopivalla kelillä olla tuskallinen telttailijalle. Aamupalan jälkeen ylitin Bierfejoen ja jatkoin matkaa kohti Vuomakasjärveä, jossa tarkastelin kauempaa vaaran rinteeltä nimismiehen ja rajan kämpät.

Sitä ennen kuitenkin on heti Meekon autiotuvan vieressä mm. Postin ja Tullin kämpät, sekä Meekon varaustupa.

Ja sitten ne Vuomakasjärven tuvat, mutta ensin kurkistus Vuomakasjoelle.

Seuraava etappi oli kuuluisa Pitsusköngäs, jonka kuohuja ihmettelemässä oli lauma muitakin vaeltajia.

Pitsuskönkäältä pikainen siirtymä lounaspaikalle Pitsusjärven tuvalle, josta edelleen reittiä pitkin Haltin uudelle tuvalle. Se on rajavartioston entinen tupa ja varsin hyvässä kunnossa oleva. Tällä reissulla siitä tuli yksi lempituvistani ja vietinkin siellä pari yötä. Tuvalla olin toisena yönä yksin ja toisena yönä seuranani oli yksi vaeltaja. Myöhemmilläkään reissuilla tungosta ei ole ollut.

Yön jälkeen kävin huiputtamassa Haltin, joka ei ole tältä korkeudelta edes kovin korkealla. Nousua tulee vain noin 300 metriä loivaa kivikkoista mäkeä. Monet käyvät huiputtamassa sen Pitsuksen tuvalta käsin, mutta täällä ei ole juurikaan ruuhkaa tuvan puolesta.

Etualalla Haltijärvi ja taaempana Pitsusjärvi. Haltin tupa näkyy juuri ja juuri kuvassa Haltijärven oikeassa alanurkassa. Pitsusjärven tupa tulee ko. järven vasempaan alanurkkaan.

Guolasjärvi Norjan puolella. Sinne tulee tie meren rannalta, ja huiputusmatka Haltille on alle 10 km tien päästä.

Se kuuluisa Haltin kirja on tässä kaapissa.

Seuraavana tutustuin Haltin vanhaan tupaan, joka on uuteen tupaan nähden joen toisella puolella. Siihen ei mahdu kovin montaa yöpyjää, mutta se on monen mielestä kodikkaampi kuin uusi tupa. Siihenkin on tehty jonkinlaisia korjauksia matkan varrella.

Seuraavan yön jälkeen suuntasin jälleen kohti Meekoa. Ensin Haltijoen vartta Pitsuksen tuvalla lounaalle ja omia jälkiä takaisin Vuomakasjärvelle ja edelleen Meekon tuvan viereen telttailemaan.

Matkalla näkyi muutama poro.

Ja se Pitsuksen tupa…

Meekolla vietetyn yön jälkeen käppäilin ensin rankahkon nousun ylös kohti Kuonjaria, jossa vaihteeksi lounas. Tällä kertaa poikkesin Kuonjarin jälkeen polulta, koska aikoimuksena oli käydä katsomassa rajavartioston Saarijärvellä oleva tupa. Suunta siis Kuonjarvarrin itäpuolelta, jossa on muutamia kiviä.

Kivikon jälkeen on sitten ikävä rinnesuo, joka kasvaa napaan asti ulottuvia pajuja yms pensaita. Hyttysten määrä heinäkuisessa illassa oli kohtalainen. Lopulta kuitenkin saavuin vartioston tuvalle, jonka rappusilla keittelin pöperöt.

Saarijärven rajatuvalta suuntasin Muurivaaran vierellä sijaitsevan lammen rannalle, jossa näytti kartan mukaan oleva mainio yöpaikka. Ja niinhän siinä olikin ennestään käytettyjä teltanpaikkoja, tulikehiä ja muuta rekvisiittaa joka kertoi paikalla yövytyn ennenkin.

Aamulla pienehkö aamiainen ja puolentoista tunnin hilpaisu alamäkeen takaisin luontotalolle ja autolle. Näin täynnä oli 113 kilometriä marssia ja Suomen korkein paikka huiputettuna.

Tulomatkalla kävin Ruotsissa ostoksilla ja piti ihmetellä, ovatko siirtyneet takaisin vasemmanpuoleiseen liikenteeseen. Vastaavantyyppinen härveli oli perimätiedon mukaan ennen Tornion ja Haaparannan rajalla, kun ruotsalaiset vielä ajelivat brittimalliin.

Erämaahotelli Käsivarteen – hullun hommaa

Sattuipa silmiini uutinen.

Enontekiön kunta ajaa Metsähallituksen kanssa hanketta, jossa Käsivarren erämaan keskelle, tiettömien taipaleiden taakse perustettaisiin Erämaahotelli. Tämä kuulemma tukisi kestävää kehitystä ja niin edelleen. Koska erämaa-alueelle ei voi rakentaa hotellia yrittäjän toimesta, pitäisi Metsähallituksen olla hotellin isäntänä. Ja tämä heti sen perään, kun Metsähallitus myi Villi Pohjola toiminnot. Sen taustalla oli valtion rahantarve ja kilpaijoiden purnaus Metsähallituksen toimimisesta veronmaksajien riskillä yrittäjien riskejä vastaan.

Tässä on kaksi ensimmäistä syytä, miksi hanke ei toteudu:

• Paikalliset yrittäjät tulevat vastustamaan, että veronmaksajien rahoilla kilpaillaan heidän palveluita vastaan

• Metsähallitus on vasta lopettanut matkailubisneksen, ja nyt se pitäisi aloittaa uudestaan, ei onnistu.

Aikoinaan Käsivarteen rakennettiin Lavivaaran matkailuhotelli ja laskettelukeskus. Se meni nurin muutamassa kuukaudessa, myöhemmin tuli uusi yrittäjä ja taaskaan homma ei toiminut. Enontekiön kunta voisi tehdä pilottijakson, jossa ostavat tai vuokraavat Lavivaaran hotellin ja Kalmakaltion Loman, palkkaavat sinne vaikka kunnan työttömistä (työttömiä 20%) tekijät pitämään paikkoja auki. Eivät tule menestymään joten,

• Pilottijakso osoittaa, ettei erämaahotellin pito ole kannattavaa, vaikka käyttäisi 9 eur päivä työttömiä renkeinä.

90-luvulla Munnikurkkion rajavartioasema lakkautettiin, ja yksityinen yrittäjä olisi halunnut ostaa paikan ja perustaa sinne matkailupalveluja. Erämaa-alueelle saa rakentaa tai perustaa yksityisiä juttuja vain Valtioneuvoston luvalla. Homma meni näin:

Vastauksessaan Metsähallitus on torjunut tontin myymisen ja vuokrauksen vedoten erämaalain 4 §:ään, jonka mukaan erämaa-alueeseen kuuluvaa valtion omistamaa maa-aluetta tai siihen kohdistuvaa käyttöoikeutta ei saa luovuttaa eikä antaa vuokralle matkailutarkoitukseen ilman valtioneuvoston lupaa. Metsähallitus on ilmoittanut, ettei maanostoon eikä vuokraukseen suostuta eikä puolleta mahdollisesti valtioneuvostolle osoitettavaa erityislupahakemustakaan.

Ja ministerikään ei puoltanut:

Valtioneuvosto katsoo, että Munnikurkkion rajavartioaseman tontin myyminen tai vuokraaminen matkailukäyttöön rakennusten mahdollistamassa laajuudessa ei erämaalain tavoitteita vaarantamatta ole mahdollista.

• Valtio ei nytkään tule puoltamaan erämaalain vastaisesti alueelle rakennettavaa hotellia, jos se ei puoltanut edes Munnikurkkion vuokraamista ja peruskorjaamista.

Esimerkiksi 1000 neliön hotelli tulisi väistämättä maksamaan yli kolme miljoonaa euroa erämaa-alueelle rakennettuna. Enontekiön kunnalla on lainaa tällä hetkellä vajaa viisi miljoonaa euroa ja he joutuvat ottamaan sitä vielä lisää kattaakseen perusmenot. Metsähallituksen rahat ovat jo muutenkin tiukilla, sillä tällä hetkellä heillä ei ole edes varaa ajaa polttopuita joka vuosi suurimmalle osalle Käsivarren autiotupia.

• Enontekiön kunnalla ei ole varaa rakentaa hotellia, tai lainaa joudutaan ottamaan lisää tuhansia euroja per asuakas lisää.
• Metsähallitus ei kykene edes ylläpitämään perusretkeilypalveluja Enontekiöllä, miten se pystyisi rahoittamaan erittäin riskipitoisen hotellihankkeen.

Yksityiset sijoittaja ja pankit tuskin innostuvat rahoittamaan näin epävarmaa hanketta tämmöisenä aikana.

Surullista tässä on se, että tuleva selvitys tuskin on ilmainen. Raha siihen otetaan enontekiöläisten peruspalveluista ja Metsähallituksen polttopuukassasta. Kun seuraavan kerran jonotat Hetassa lääkäriin tai ihmettelet tyhjää puuvajaa Naltijärvellä, voit miettiä mitä ihmettä tehdään jossain Meekon laaksossa olevalla hotellilla.

Ps. Suomalainen retkeilijä on niin pirun pihi, että se laittaa teltan siihen hotellin viereen ja keittää kahvitkin itse nokipannulla. Me ollaan vähän erilaisia kuin ruotsalaiset tuvalta tuvalle tallaajat.

Tallustelua Raututuntureilla

Yleensä Raututuntureilla on kahdenlaista vaellusta, joko niiden läpi marssitaan pikapikaa kohti Suomun itäpuolta, tai sitten käydään päiväretkellä ja palataan lakanoiden väliin. Kävin tutustumassa paikkaan teltan kanssa.

Heti Kiilopään takana odotti lauma poroja.

Pitkän ajomatkan jälkeen asetuin leiriin tutulle paikalle, Luulammen rannalle, kahvilan viereen. Luonnollisesti ketään ei illalla näkynyt, tosivaeltajat ovat menneet kauemmaksi ja päiväretkeilijät illanviettoihin.

Luulammella aamulla puuroa naamariin ja sitten kohti Kulasjokea ja tarkastamaan Taajoslaavun uusi paikka. Edellisellä reissulla laavu oli vielä Taajostuvan raunoilla, mutta se siirrettiin sitten Kulasjoen pohjoisrannalle. Ensin kuitenkin sillan yli joen eteläpuolen polulle.

Polkua eteläpuolelta pohjoispuolen laavulle ei oikein vielä ollut muodostunut, mutta muistelisin siellä olleen muutamia kepakoita merkkinä. Ensin kuitenkin katselemaan Taajostuvan paikkaa ja muistelemaan laavun sijaintia. Itse Taajostuvalla en ehtinyt koskaan käymään. Vanha niliaitta, kivikasat ja jokeen raivattu uimapaikka muistuttavat joenvarren historiasta.

Laavu on oikeastaan hienommalla paikalla kuin ennen, sillä siitä aukeaa suorat näkymät kohti Kutturapäitä. Toisaalta se on myös enemmän kansoitettu, koska se on nyt poroaidan sisäpuolella Vellinsärpimän ja Luulammen välisen polun välittömässä läheisyydessä. Siirtoon voi olla syynä myös huoltamisen helppous, kahlaamisen välttäminen ja poroaidan porttikin pysyy varmemmin kiinni. Puuvajakin on paikalle ilmestynyt.

Laavulta olikin aterian jälkeen mukava suoraan eteenpäin, kohti Kutturapäiden huippua. Loivaa nousua ja huipulla useita pieniä lampia, joista osa näkyy kartallakin.

Yö teltassa Rautulammen tuvan vieressä. Tällä kertaa paikalla oli toinenkin teltta, ainoat näkemämme kulkijat tällä reissulla ”kansoitetussa perusosassa”.

Hyvin nukutun yön jälkeen matka jatkui kohti Niilanpään tupaa.

Vesipaikkakin tuli etsittyä, ja olihan sitä saatavilla myös matkan varrella. Niilanpäältä sitten loppumatka pikataivalta autolle, ja näin Raututuntureiden minireissu oli tehty. Nähtävää olisi toki ollut tällä alueella useammaksikin päiväksi, mutta ei kaikkea kerralla.

Kulkemattomia polkuja riittää.

Kebnekaisella käynti

Tulipa käytyä Kebnekaisella. Yhdistettiin se pidempään noin viikon vaellukseen. Tupiahan siellä on, mutta teltalla mentiin tällä kertaa. Paikalliset ja norskit liikkuvat tuolla aika kevyellä setillä, ja suomalaiset vaeltajat tunnisti pään päälle nousevista Savotta-rinkoista, parhaat hinasivat sellaisen Kebnekaisen huipulle saakka.

Ensin ajelua harvinaisen hyvää tietä Torniosta Kiirunaan, käyskentelyä Kiirunan keskustassa ja sitten pienempää tietä Nikkaluoktaan, jossa on maksullinen parkkipaikka. Budjettikävijälle löytyy myös ilmaisia parkkipaikkoja vähän ennen Nikkaluoktan kylää.

Nikkaluoktasta (kuvassa alhaalla järven päässä) nykäisiin pohjoista kohti ja teltat vuoren rinteelle. Keli oli tässä vaiheessa mainio. Seuraavana päivänä mentiin suhteellisen tasaisia, mutta osin kivisiä maita pitkin Kaskavaggeen, missä majoituttiin joen varteen.

Näitä pieniä hätämajoittumismökkejä on siellä täällä. Varusteita ei juurikaan ole. Yöllä alkoi satamaan, ja myös tuuli jonkin verran. Seuraavana päivänä vaelsimmekin koko päivän pienessä tihkussa Kaskasvaggea pitkin kohti länttä. Nuo joet osaavat olla yllättävän kovia virtaukseltaan, yli ei pääse välttämättä joka paikasta.

Ilma kirkastui ja matka jatkui yön jälkeen kohti Singin tupaa, joskaan emme sinne saakka menneet. Ruokatauko hätämökillä ja siitä matka jatkui kohti Kebnekaisea ns. Durling lediä pitkin, eli ennen Singiä käännytään itään Sinnivaggiin.

Siellä on noin 1000 m korkeudessa mahtava teltanpaikka. Useampia kuppikuntia oli majoittuneena Kebnelle vievän kurun alkuun. Kävimme iltaisella vielä hilpaisemassa Tuolbagornin alle Sinnivaggin päähän. Siellä menee polku, mutta se näytti siltä, että siitä pääsee vain ylös, ei alas – ainakaan rinkan kanssa.

Aamulla puurot helttaan, eväät ja sadekamppeet reppuun ja kohti Kebnen huippua. Durlings ledillä on semmoinen hyvä juttu, että ensin mennään ylös ja sitten tullaan alas. Tunturiaseman puolelta taas noustaan ylös, mennään 400 m alas, noustaan ylös ja paluumatkalla kiivetään taas 400 m, että päästään alas. Tällä reitillä ylös mentiin kuudessa tunnissa ja alas kolmessa, ilman kiirettä ja pitkien taukojen kanssa. Sopii myös tämmöiselle vajaakuntoiselle.

Tuolta tultiin.

Jyrkin nousu on Kaffedalenista majoille. Tässä on isompi Kebnen hätämajapaikoista. Sisällä oli tosi surkea siivo.

Muutama nykäisy ylös ja sitten oltiin huipulla ihailemassa maisemia. Huomatkaa, että välttämättä täällä ei ole aina näin hyvä keli 🙂

Paluun jälkeen oltiin taas yksi yö Sinnivaggissa, josta tallusteltiin sitten kerralla melkein Nikkaluoktaan saakka.  Ensin länteen päin ja Singin vierestä Kungsledeniä pitkin Tunturiasemalle. Siellä hieman kahvia ja olutta, minkä jälkeen kohti Nikkaluoktaa. Helikopterikyytikin olisi ollut saatavilla, ja myöhemmin vene, mutta voimien tunnossa käveltiin.

Viimeinen yö teltassa lähellä Nikkaluoktaa, jossa oltiin hyvissä ajoin. Suihkun jälkeen ajeltiin yhtä kyytiä kotia saakka ja oltiin perilläkin hyvissä ajoin.

Kokonaisuutena varsin onnistunut reissu. Nähtävääkin jäi sillä seuraavalla kerralla pitänee tarkistaa alueen pohjoisemmat osat ja Tarfallan laaksokin voisi kiinnostaa.