Paraksen huiputus

Kesän tähän mennessä pisin reissu suuntautui Norjaan Paraksen huipulle.

Jätin auton Kilpisjärvelle, ns. Mallan parkkipaikalle. Mielessä kävi, olisiko pitänyt hakea tullista Norjan tupien avain, mutta jätin sen kuitenkin hakematta. Sen jälkeen aloitin taipaleen kohti Kuohkimajärven autiotupaa.

Reitti kulki tuttua polkua Mallan luonnonpuiston läpi ja noin kolmen tunnin päästä saavutin Kuohkimajärven tuvan, jossa sitten ruokailin. Tuvalla oli muutakin porukkaa ja jatkoin vielä matkaa ensin rajapyykille ja siitä edelleen Ruotsin ja Norjan rajalinjaa seuraillen kohti ylempiä maita.

Lämpöä ja itikoita riitti koivikossa kulkiessa. Laitoin leirin pystyyn Norjan puolelle rajaa selkeästi avotunturin puolelle. Aamulla jatkoin matkaa kohti Gappohyttaa. Siellä oli kaikki ovet lukossa ja ilma oli käymässä selkeästi huonoksi. Laitoin teltan tuvan lähistölle ja kohta alkoikin tuulemaan ja satamaan. Aikomus olisi ollut mennä vielä lähemmäksi Parasta saman päivän aikana, mutta jäin sijoilleni.

Mukana oli hieman reilumpi kahden hengen Wild Countryn teltta, josta olenkin kirjoittanut. Grammaus vähän kärsii, mutta toisaalta sadepäivänä on hieman enemmän tilaa oleskeluun. Laitoin kaikki ruuat keittimellä teltassa sisällä.

Seuraavana aamuna oli jo selkeästi parempi keli, ja aloin pakkailemaan tavaroita. Joku sissi oli koko yön tuulessa ja sateessa Gappohyttan saunan rappusilla yöpymässä ilman mitään majoitetta.

Suuntasin Gappolta suoraa reittiä kohti Parasta Visiedgan läpi, ja tarkoitus oli laittaa teltta mahdollisimman ylös. GPS näytti teltanpaikalla korkeudeksi 800 m, mutta myöhemmin selvisi, että korkeammallakin on teltanpaikkaa ja vettä.

Paraksen huippu oli koko ajan jonkinlaisen pilven ympäröimä, ja mietin jo huiputuksen järkevyyttä. Sitten keli kuitenkin selkeni. Suuntasin ensin teltaltani oikealle puolelle pitkän harjanteen päälle. Siellä olisi ollut myös teltanpaikkaa huikeilla näkymillä ja myös vettä useammassakin paikassa.

Hetken kuvattuani ja ihmeteltyäni jatkoin kapuamista. Tasaisen harjanteen jälkeen on ensin melko jyrkkää nousua jonka jälkeen nousu hieman tasaantuu. Nousureitti on merkitty punaisilla kepeillä ja koivunpätkillä, huipulle menee selkeä polku.

Itse kiipeäminen oli kevyempi ponnistus mitä ensin kuvittelin. Matkanahan tuo ei ole kummoinen, mutta korkeusmetrejä teltalta tulee kuitenkin 600. Kohta huippu kuitenkin häämötti ja sieltä avautuivat mahtavat näkymät niin Signaldaleniin, Kilpisjärvelle ja Saanalle sekä Pältsanin suuntaan.

Alastulo kävi nopeasti, polku on sen verran vahva että jalan alla pyörivää irtokiveä on niukasti. Paraksen huipulla olevassa vieraskirjassa oli sen verran nimiä, että huipulla riittää kävijöitä kesäaikaan miltei päivittäin.

Olin teltassa yötä ja lähdin paluumatkalle kohti Kilpisjärveä. En suunnannut Gappohytan ja Golddahytan väliselle polulle vaan päätin oikaista alempaa. Se oli virhe. Alhaalla oli kivistä, purojen ja suvantojen kiertelyä, hankalia kallioita ja ylös-alas harjannetta. Polku olisi ollut hieman etäämpänä, mutta selkeästi nopeampi vaihtoehto.

Olin yötä Golddahyttan pihapiirissä teltassa. Nämä Norjan tuvat ovat hyvin varusteltuja ja suomalainen puritaani-vaeltaja usein välttelee vierailua edes näiden pihoilla. Nytkin täällä sai olla rauhassa. Norjalaiset taas käyttävät tupia tällä alueella enimmäkseen talvella.

Seuraavana päivänä menin taas Kuohkimajärvelle ja kävin myös kävelemässä Kolttalahdessa katsomassa Malla-laivan venelaituria ja muita paikan rakennelmia. Malla-laivan laituri on Kilpisjärven Ruotsin puoleiselle rannalla, joten kyseessä on Suomen ja Ruotsin pohjoisin kansainvälinen laivareitti.

En kuitenkaan lähtenyt laivahullutteluihin mukaan, vaan reitti jatkui takaisin tien varteen tuttua Kalottireittiä pitkin. Olin yötä Kuohkimajärven tuvan pihalla teltassa.

 

Tupaa on laajennettu sitten viime käynnin jälkeen. Laverien paikalle on tehty keittiö ja laverien tieltä on kaadettu seinä. Edellisellä käynnillä tuvan pihalla oli myös sauna, mutta nyt siitä oli tehty puuvaja/huussi. Uutta oli myös erillinen varaustupa pihan perällä.

Aamulla kävelin kolmisen tuntia takaisin autolle ja suunnistin retkeilykeskuksen suihkuun ja edelleen kotimatkalle.

Suosittelen Paraksen huiputusta myös hieman vähemmän vaeltaneelle. Reitti on selkeä ja päivämatkat sopivan mittaisia. Lisäksi alueella on jokseenkin kattava tupaverkosto.

Advertisement