Olen kiertänyt lukuisia erämaita niin Suomessa kuin muuallakin, mutta viime syksynä tarjoutui ensimmäisen kerran tilaisuus jäädä vähän etelämmäs, kun vaelluspaikaksi valikoitui Itäkaira. Alueesta on kirjoiteltu paljon, ja moni kokenut vaeltaja on ottanut sen omakseen. Tunnetuinpana ehkä Sirkka – Itäkairan prinsessa.
Itselleni tämä Urho Kekkosen kansallispuiston kaakkoiskulma ei tuonut niin suuria säväytyksiä, mutta hieno reissu kaiken kaikkiaan.
Matka alkoi Kemihaarasta, jossa on metsähallituksen ylläpitämä parkkipaikka – ja lämpötolpat talvivaeltajia varten. Tähtikeula ei vaatinut tällä kertaa roikkaa, sillä keli oli ajankohtaan nähden suhteellisen lämmin. Harvoin lokakuun alussa on sääskejä tai polttiasia.
Kemihaarasta etenin osin pitkosreittiä pitkin remontoidulle Manto-Ojan autiotuvalle. Matkaa menee alun toista tuntia. Aurinko taittoi säteitään vastamaalatulle lattialle.
En jäänyt kuitenkaan yöksi vielä tähän, vaan suuntasin reilun kilometrin matkan kohti Mantoselän autio- ja varaustupaa. Minulla oli teltta mukana, mutta tuvalle mahtui mainiosti. Myöhemminkään en kovin suurta kansanvaellusta kohdannut.
Mantoselän autiotupa on suhteellisen uusi ja hyvässä kunnossa. Varsinkin varauspuoli tuntuisi olevan suhteellisen vähällä käytöllä, muita varaustupia alueella ei oikein ole, joten tuvalta tuvalle pelkkien varauksien varassa kulkijat ovat vähissä.
Myöhemmin illalla kuljin vielä suonvartta kameran kanssa ja kuvasin Manto-ojan tuvan, joka oli tämän yön tyhjillään.
Seuraavana päivänä tein päiväretken Vieriharjun tuvalle, se on Mantoselästä reilun 5 kilometrin päässä ja sinne menee selvä polku poroaidan vartta pitkin. Vieriharju on poromiesten ja retkeilijöiden yhteiskäytössä ja siellä on mukava sauna. Ideana olikin saunoa ja käydä uimassa Vierihaarassa. Molemmat tavoitteet tuli saavutettua.
Sauna lämpiää, odotellassa murua rinnan alle.
Vieriharjun tuvalla oli tehty hieman natsihenkistä ilkivaltaa, kun sisääntuloväylällä oli veistetty moottorisahalla hakaristit (sekä Aatun versio, että kotimainen) kahteen aihkiin.
Saunan jälkeen palasin Mantoselkään samoja jälkiä ja yön jälkeen suunnistin jälleen polkua ja pitkoksia pitkin kohti Jussinmurustan laavua ja edelleen Peuraselän tuvalle.
Itäkairassa ei juuri korkeuseroja ole, siinä mielessä mitä muualla Lapissa. Aapasuot ja kynttiläkuusikot vuorottelevat, välillä hieman ylempänä on kuivempaa mäntykangasta ja melkein tunturikoivikkoakin Härkämurustalla.
Peuraselän tupaa on sanottu kummituskämpäksikin, mutta avoimessa yläpohjassa taitaa öisin mellastaa metsän henget.
Myös Sirkka Itäkairan prinsessa oli käynyt tuvalle noin viikkoa aiemmin. Vieraskirjan terveisistä oli pääteltävissä, että Sirkka ei enää palaa Jaurun laaksoon – nuorempi polvi vaeltelee ehkä vähemmän ja tämäkin kaira muuttuu entistä hiljaisemmaksi.
Peuraselän tuvan kohdalla Jaurujoki on suhteellisen syvä, mutta kahluupaikka löytyy, kun lähtee kohti Venäjää ja menee ensimmäisen vastaantulevan saaren kohdalta yli. Kaiketi myös mönkijäuran kohdalla on kahlausmahdollisuus matalan veden aikaan.
Jatkoin matkaa kohti seuraavaa saunapaikkaa eli Tahvontupaa. Jaurun pohjoisranta on mukavaa tasaista männikköä, hyvää kulkumaata ja koko matkan menee selkeä polku.
Tahvon suunnalla olinkin käynyt jo aiemmin, kun tein tuttavani kanssa pikaisen retken Marivaarasta Siulanruoktuun ja Tahvontuvalle ennen tätä reissua.
Tahvo on mukavalla paikalla kuruntyyppisessä puronotkelmassa.
Puron toisella puolella, kuvaajan selän takana on uudehko sauna, ja nuorten kuusten takaa pilkistää keittokoppi, joka on vanha Härkämurustan puhelinkoppi. Tuvassa siis ei ole kaasuhellaa, vaan se on pihan perällä erillisessä rakennuksessa. Kätevä keksintö, aamu-uniset voivat nukkua rauhassa tuvan puolella, kun aamuvirkut hakkaavat rautakattiloista aamupuuroa naamaan.
Kävin vielä käyskentelemässä Vongoivan suunnalla illan päälle.
Edellisellä reissulla tuli kuljettua myös Tahvon ja Siulan väli, joka on vain muutamia kilometrejä – matkalla on Vongoivajoen ylitys, jossa voi joutua korkealla vedellä ja matalilla kengillä kahlaamaan ilman kenkiä.
Seuraavana aamuna lähdin taas Jaurun eteläpuolelle, sinne pääsee siltaa pitkin hieman Tahvontuvan itäpuolelta poroaidan vierestä. Menin Auhtiselän ja Peuraselän yli vanhalle tutulle Jussinmurustan laavulle, josta jatkoin edelleen Peskihaaran tuvalle. Päivä oli pitkä, ja saavuinkin tuvalle suhteellisen myöhään.
Peskihaara on vanha rajavartoston maja ja on tyypillisesti hieman sivussa kaikesta. Joki on suon takana muutaman sadan metrin päässä ja myös vakiintuneet kulku-urat kiertävät tuvan. Se löytyy kuitenkin helpolla, vaikkakin osassa kartoista se on merkitty noin 400 metriä väärään kohtaan. Kannattaa seurata länteen menevää mönkijäuraa, vaikka GPS sanoisi muuta.
Peskihaarassa jälleen yksi yö ja sen jälkeen jatkoin takaisin Kemihaaraan ja edelleen kohti maalikyliä. Peskihaaran ja Kemihaaran väli on suhteellisen soinen, sateiden jälkeen märkä ja pitkospuut ovat ehtoopuolella. Jos on huolta kenkien kastumisesta ja kuivattelusta, kannattaa rengasreitti kiertää näin päin, eli ensin Mantoselkään tai Vieriharjuun ja viimeiselle etapille kosteimmat kohdat.
Mainitsin alussa, että Itäkairan maisemat eivät minua niin kovin säväyttäneet verrattuna nettivaeltajien kertomuksiin. Luulen kuitenkin, että kattavan tupa – ja saunaverkoston takia palaan alueelle toistamiseenkin.
Sekä Marivaara, että Kemihaara ovat hyviä vaelluksen lähtöpaikkoja.
Sokosti 