Syksyn perinteinen UKK-reissu

Viime syksynä tuli käytyä taas kerran UKK-puistossa. Neljän vuoden tauon jälkeen lähtöpaikaksi palasi Kiilopää. Tai ei ihan varsinaisesti. Pysäköintimaksu napapiirin tuolla puolen – jopa latukerhon jäseniltä – korpeaa niin paljon, että jätin auton Ruijan polun parkkipaikalle Kiilopään tien varteen. Se säilyi siinä hienosti vaelluksen ajan.

Kamera tilttasi reissussa, joten kuvia on hyvin vähän tällä kertaa.

Lähdin parkkipaikalta etelän suuntaan kohti Sivakkaojan laavua. Jokunen ihminen tuli vastaan alkumatkasta. Sivakkaojan Laavulta marssin Niilanpään porokämpälle, sitten Suomunlatvan laavulle ja siitä vielä edelleen Suomunruoktuun. Tuvalla oli jonkun verran väkeä.

Olen käynyt Suomunruoktulla ainakin kolmesti ennen, mutta nyt intouduin katsomaan miltä joen toisella puolella oleva museotupa näyttää. Siellähän se paikoillaan oli, ei mitenkään erikoinen muuten kuin historiansa puolesta.

Seuraavana päivänä lähdin Suomunruoktulta kohti Tuiskukurua. Aitaojan jälkeen valitsin Suomujoen varrella kulkevan reitin kohti Salonlammen laavua.

 

 

 

Salonlammella keittelin päivän sapuskat ja pitelin vähän tulia.

Laavulta jatkoin Tuiskukuruun. Keli muuttui vähän sateiseksi, mutta matka ei ollut onneksi pitkä. Tuiskukurussa olin yötä, ja jatkoin seuraavana aamuna Luiron suuntaan.

Luirolla olin sen verran ajoissa, että saunaa ei vielä oltu ehditty lämmittää. Siispä toimeen. Puita vajasta, vettä järvestä ja tulet vesipadan ja kiukaan alle. Saunojia riittii koko illaksi, ja taisipa osa mennä kylpyyn vasta hämärän tullen. Luonnollisesti uiminen kuului myös ohjelmaan. Ilta meni turinoidessa ja yö nukkuessa.

Luirojoen yli kulkee nykyisin silta, olipa se järkevää tai ei. Lähdin kuitenkin katselemaan mitä vasemmanpuoleisella, eli länsirannalla löytyy. Kävin tutkimassa rantoja ja tulipaikan.

Luirolta jatkoin matkaa takaisin Tuiskukuruun, jossa olin seuraavan yön. Menin Tuiskukuruun Ampuojalta Tuiskupään huipun kautta. Näin ei tullut kahteen kertaan käveltyä ainakaan koko matkaa.

Tuiskukurun tuvalla oli normaalit yöpymiskuviot ja lähdin sitten aamulla Tuiskukurun reunalla kulkevaa polkua pitkin kohti Kotakönkään laavua ja Lankojärven tupaa. Vähän ennen Kotaköngästä tuli vastaan seurue, joka oli kaiketi ollut laavulla yötä. Muita kulkijoita ei näkynyt.

Kotakönkään kohdalta ylitin Suomujoen siltaa pitkin. Polku meinasi välillä hävitä kallioiden väleihin, mutta jokea seuraamalla Lankojärvi tuli viimein vastaan. Olen kävellyt tämän välin toisinpäin joskus aikoja sitten, mutta maisemat näyttivät näin päin kulkien ihan uusilta. Mukava reitti.

Lankojärvellä istuttiin pitkälle iltaan nuotion äärellä, väkeä oli paikalla kohtuullisesti.

Aamulla oli tavoitteena lähteä ajoissa liikenteeseen, sillä ajattelin ehtiä autolle niin, että ehdin ajamaan vielä pitkän kotimatkan samana päivänä. Joten reppu selkään ja kohti Rautulammen tupaa. Enpä arvannut, että tämä vierailu on minun osalta viimeinen Rautulammen tuvalla. Tupahan paloi seuraavana talvena.

Rautulammella hieman ruokailua ja rivakasti kohti Niilanpäätä. Siellä oli 30 hengen seurue päiväretkellä, joten en pysähtynyt pidemmäksi aikaa. Lähdin kohti Kiilopäätä, ja käännyin sitten länteen kohti Sivakkaojan laaksoa. Laavun kohdalta käännyin kohti Ruijan polkua ja kohta olinkin jo autolla.

Mukava viiden yön reissu tupiin tukeutuen, repussa vain välttämättömimmät tarpeet.

Tein tälle reissulle käytännössä kaikki ruuat itse. Kuivattua jauhelihaa, couscousia, mausteita ja tyhjiöpakkaajalla ilmat pois pusseista. Ruuat menevät yllättävän pieneen tilaan, ja rinkan sijaan kantolaitteeksi riittää reppu.

 

Fjellun housut ei kestä vaeltamista

Tuli hankittua upouudet Fjällrävenin G-1000 -kankaalla varustetut housut viime syksyn vaellusreissulle. Housut ensimmäistä kertaa jalkaan Aittajärvellä ja baanalle. Oheinen kuva on otettu noin 50 km kohdalla jossain Hammaskurun ja Luiron välillä.

Kengissä ei ole teräviä ulokkeita noilla kohdilla, vaan kangas on hieroutunut puhki, kun saumat hinkkaavat toisiaan vasten.

Kysyin Fjellulta, että mitä mieltä ovat. Normaali wear & tear ei kuulu minkään takuun piiriin, koska se on yksilöllistä, vaan käyttöikä on tuon 50 km. Kalliita metrejä, kun nämä ei kuitenkaan ole ihan halvimpia.

Suosittelen Fjellun pöksyjä esim. kaupungille hipsteröintiin, mutta vaellustarkoitukseen kannattaa ostaa jotkut muut.

Aittajärveltä Hammaskuruun ja Luirolle

Syksyn reissu suuntautui perinteisesti Urho Kekkosen kansallispuistoon ja lähtöpaikaksi valikoitui Aittajärvi. Keli oli hieman tuulinen ja märkä, joten valokuvausta ei juuri tullut harrastettua. Ensimmäiseksi kuitenkin perinteisesti Suomujoen ylitys, sitten kohti Sarviojaa. Lähtö meni sen verran myöhäiseksi, että viimeiset kilometrit meni melkein pimeässä. Teltta pystyyn tuvan viereen otsalampun kanssa, ruokaa ja nukkumaan.

Seuraavana aamuna lähdettiin kohti Muorravaarakkaa Paratiisikurun kautta. Edelleenkään kuvaaminen ei kuulunut ohjelmaan, hyvä että koko kurua näki sumun alta, kun noustiin Ukselmapään laidalta kohti Pirunporttia. Ukselmapäällä oli myös hieman lunta, jota oli satanut muutama päivä aiemmin.

Päästiin kuitenkin hyvin Muorravaarakan tuvalle. Joessa oli hieman enemmän vettä, kuin normaalisti, joten kengät piti riisua pois.

Hyvin nukutun yön jälkeen ilmakin hieman parani, ja päästiin lähtemään kohti Anterinmukkaa eilistä paremmassa säässä, vaikka pilvistä silti riittikin.

Ensin tulee tiukka repäisy tunturiin ja loppu on laskettelua pitkin Kaarreojan vartta. Aamiaisen jälkeen piti muutaman kerran pysähtyä Tiuhtelmakurun reunaa kulkevalla polulla, sen verran se kysyy voimia. Purnuvaaran pohjoispuolella menee sitten Kaarreoja, joka johdattelee alaspäin Anterin tuvalle.

Anterissa oli muutamia ihmisiä, ulkomaalaisiakin oli nauttimassa syksyisestä UKK:sta. Palkattiin puolalainen kaveri lämmittämään sauna, ja pian törmän takaa nousikin savu. Kovasti lämmittikin, kotapadassa olisi saanut keitettyä perunat. Löylyt oli hyvät ja päästiin myös uimaan Anterinjokeen.

Olimme yötä teltassa niliaitan kupeella ja lähdimme sitten aamiaisen jälkeen kohti Hammaskurua. Edellisen kerran menin tämän välin ylämaita pitkin, joten nyt valitsimme tien. Toki muutama vuosi sitten kävelin Anterinmukasta Akanhärkäkuruun tietä pitkin.

Ensimmäisen kerran tuli mentyä varsinaisen Hammaskurun läpi, eli Hammaspään ja Pirttikallionvaaran välistä tukkitietä pitkin. Tuolla kohtaa oli myös pieni suo, josta toinen pää laskee vetensä Jäämereen ja toinen Perämereen.

Hammaskurussa oltiin hyvissä ajoin, ja päätinkin lähteä vielä kurkistamaan uutta Hammaskotaa. Vanhaa en koskaan ehtinyt näkemään, sillä edellisen kerran kun kävin Hammaskurun tuvalla, en jaksanut enää lähteä kodalle saakka.

Uusi kota vaikutti hienolta, kävijöitä lienee kuitenkin aika vähän, sillä tämä on melko syrjässä valtaväyliltä. Lähistöltä kuului metsästyskoiran ääntä. Pihapiirissä oli myös vanhan palaneen kodan rauniot.

Eiköhän tuo tuosta joko maadu, tai sitten pikkuhiljaa pala nuotioissa ja uuden kovan kamiinassa.

Hammaskurusta matka jatkui seuraavana päivänä kohti Luiroa ja Luiron saunaa. Mentiin perinteistä reittiä Pitkäojan yli ja Kärppäpäiden ali. Vaikka polku on aika kapea, ei matkaan mennyt kovin montaa tuntia.

Luirolla oli perinteisesti täysi kaaos ja kymmeniä vaeltajia. Vallattiin ensin Rajan tupa ruokailua varten, mutta yöksi laitettiin kuitenkin teltta ihan Luirojärven rantaan. Saunaankin päästiin suht kivuttomasti.

Illalla Luirojärven ylle piirtyi revontulet.

Järkkäri ja jalusta kannatti kantaa Aittajärveltä tänne saakka taas kerran.

Telttayön jälkeen nautittiin aamiainen Rajan tuvalla ja lähdettiin sitten kohti Apujoukkojenvaaran porokämppiä, Pälkkimäojan laavua ja edelleen kohti Sarviojaa.

Pälkkimäojalla pidettiin ruokatauko ja sitten suunnattiin suon yli kohti Pälkkimäpäätä ja sen sivuitse kohti Sarviojan latvoja.

Kelikin oli suhteellisen hyvä, etualalla Apujoukkojenvaara ja takaoikealla Luirojärvi. Sarviojaa seuraten oli verrattaen hyvä kävellä Sarviojan tuvalle. Kyseessä oli siis tälle reissua jo toinen visiitti sinne. Oltiin perilläkin vähän paremmin valoisan aikaan mitä ensimmäisenä päivänä. Laitettiin taas teltta pihalle.

Sarviojan vartta jo lähempänä tupaa.

Seuraavana aamuna päätettiin lähteä Aittajärvelle kerrankin suoraan Kaarnepään yli. Nousu oli kyllä hengästyttävä, mutta ylhäällä oli tosi paljon parempi kulkea mitä Maantiekuruun länteen päin menevän polun kautta. Ja loppujen lopuksi nousumetrejäkään ei tule edes sataa enempää vaikka menisi huipun kautta. Kaarnepäältä mentiin Kuotmuttipäälle ja laskeuduttiin vasta Vetämäkurusta lähelle poroaidan porttia.

Siitä sitten viimeiset kilometrit Suomujoella, ylitys vaijerin kohdalta ja pieni patikka autolle.

 

Raja-Joosepista etelään

Syksyn reissu suuntautui perinteisesti UKK-puistoon. Tällä kertaa lähtöpaikaksi valikoitui Raja-Jooseppi. Menomatkalla pysähdyttiin Ivalossa evästämässä ja sitten ajeltiin noin tunnin verran kohti Venäjän rajaa. Vähän ennen tullia kääntyy tie avattavan portin kautta kohti Luttojoen rantaa.

Tielle oli noussut loppupätkällä aika paljon vettä sateisen kesän jäljiltä ja tähtikeula piti jättää hieman kauemmaksi, mutta päästiin kuitenkin jalkapatikassa Luton ylittävälle riippusillalle. Auto oli kätevästi kameravalvonnan piirissä, sillä parkkipaikalle näkyi suoraan rajamiesten valvontatorni.

Puomista päätellen joen yli on mennyt jossain vaiheessa hieman erilainen tieratkaisu, vai onko tuo reittilinjaus ollut käytössä vain talvisin?

Sillan pielessä oli kävijälaskuri, tai jonkinlainen kulunvalvontalaitteisto jemmattuna rakenteisiin. Kenties rajamiehet seuraavat liikennettä etänä? Venäjän rajallehan ei tästä ole montaa kilometriä. Tosin samanlainen laskuri on mm. Aittajärven polulla.

Ensimmäisen päivän ohjelmana oli ehtiä Ylemmän Kiertämäjärven tuvalle, Alemman Kiertämäjärven laavun kautta. Muutama vastaantulijakin oli matkalla, ja tuvalla oli lopulta myös seuraa. Paikoitellen maasto oli märkää, mutta reitti oli hyvä ja selkeä.

Tupa itsessään on pieni ja vanhahko, mutta tunnelmallinen. Tällä kulmalla ei muita tupia oikein olekaan. Jyrkkävaaran ja Kiertämäjärven tupien välissä ei kulje samanlaista valtatiereittiä, mitä UKK-puistossa yleensä on. Siltikään, vaikka välimatkaa on vain vajaa viisi kilometriä. Toisaalta näiden tupien kautta yleensä tullaan tai lähdetään puistosta.

Seuraavana päivänä mentiin reitti Kiertämäjärveltä Anteriin tuntureiden kautta. Toinen vaihtoehtohan on rajan tie, mutta se kortti pitää pelata joskus toiste.

Ensin Kiertämäjärveltä hetken matkaa kohti itää ja sitten etelän suuntaan suon yli kapeimmalta kohdalta. Vähän jännitti yhden ojan kohdalla, yli kaksi puuta ja parimetrinen kahluukeppi ei tavannut pohjaa. Mutta yli siitä päästiin. Metsäsaarekkeen jälkeen oli Kiertämäojan ylitys, jossa piti kahlata crockseilla. Sitten alkoikin kapuaminen kohti Livikönselkää ja satulaa, jonka kautta mentiin vähän kaakon puolelta Peuranampumapään päälle.

Peuranampumapäältä oli hyvät näkymät, näkyi Harrijärvi ja Kiertämäpään valvontatorni. Siirryimme länsipuolelle, jossa ruokailtiin Harrijoen laaksoa ihaillen.

Siirryimme sitten Harrijoki oikealle jääden Hirvaspäiden alta Kuikkapään itäpuolelle. Nopea kiipeäminen hienossa säässä, ja näin oli tämäkin kohde liitetty käytyjen paikkojen listaan.

Kuikkapäältä oli helppo reitti siirtyä Anterinmukan kämpälle saunan ja pehmeiden patjojen äärelle. Ensin laskeuduimme suoraan etelää kohti, sitten selänteen itälaitaa kohti Rovapäätä, puolen vaihto satulassa ja Rovapään lounaispuolelta näimmekin jo tuvan hetken aikaa. Kompassin suunta kohti tuvan nurkkaa ja sitten suoraa reittiä tuvalle. Kaarreojan ylitys oli helppo ihan kengät jalassa.

Sauna olikin jo lämmin totuttuun tapaan ja pääsimme ruuan jälkeen kylpyihin ja edelleen tupaan unille. Paikalla oli lisäksi pari muutakin porukkaa.

Vielä aamuinen kuva saunasta ja joesta ja sitten aloitimme nousun aurinkoisessa säässä kohti Muorravaarakan tupaa. Kaarreojan vartta tuttua polkua pitkin ja Tiuhtelmakurusta alas, aikaa meni ehkä kolmisen tuntia.

Luirolle? Sarviojalle? Ei, vaan Muorravaarakanjokea ylävirtaan kohti latvalla – Suppu-Kotavaaran eteläpuolella – olevaa tulipaikkaa. Lukijat muistanevat, että muutamia reissuja sitten olin tuolla samalla paikalla myös, silloin Akanhärkäkurun kautta. Tällä kertaa siellä oli sentään jokunen polttopuu josta saatiin kirveellä ja sahalla työstettyä nuotiotarpeet. Yö meni teltassa, ketään muuta ei seudulla näkynyt.

Kuten aiemmin kirjoitin, Sokostin päältä katsottuna jossain Sokostin tuvan takana näytti olevan mukava laakso telttailtuun. Se ei kuitenkaan ollut tämä paikka vaan lähempänä Sokostia oleva ensimmäinen laakso. Aamulla nousimme tuota laaksoa pitkin Sokostin huipulle, jälleen hienossa säässä. Nousu on tältä puolelta paljon kevyempi kuin Luirojärven puolelta. Ensinnäkin telttapaikka oli 340 metrissä, siitä hiljalleen tasainen nousu puron vartta noin 420 metriin ja siitä sitten tiukka nykäisy ylös mökille.

Matkalla ylös nähtiin maakotka lentämässä suoraan yläpuolella. Olin aikaisemmin kuvannut manuaalitarkennus päällä yksityiskohtia purossa ja sehän jäi sitten vahingossa päälle kun rupesin zoomailemaan kotkaa, joten palataanpa kotkakuviin seuraavien reissujen jälkeen.

Joskus aikoinaan Vaellusnetissä – jonne en edelleenkään saa kirjoittaa – oli legenda maakotkan laaksosta, joka olisi jossain Akanhärkäkurun – Vesipään tienoilla. Totta tai tarua, mutta täällä Sokostin itäisellä puolella näkee kyllä kotkan useammin kuin mitä olen nähnyt lännempänä.

Sokostin päällä oli tyyni ja aurinkoinen keli. Luirolta oli saapunut jonkin verran väkeä ihmettelemään maisemia. Mekin viivyimme tovin ja lähdimme sitten kohti Luiron tupaa ja saunaa.

Luirolla olikin sitten jo jonkin verran porukkaa. Myös Rajan kämppä ja Kuusela olivat miehitettyjä. Illalla laskeutui sumu ja seuraavana päivänä ei enää Sokostiltakaan kuulemma ollut maisemia.

Tyyntä keliä, sumua ja saunomista. Aamulla viivyimme vielä tovin Luirolla ja sitten lähdimme lyhyelle siirtymätaipaleelle kohti Pälkkimäojan laavua. Ensin Luirojärven kierto Raappanan kammille, siitä Porokämpille ja edelleen laavulle.

Sää oli edelleen sumuinen. Laavulla oli toinenkin porukka yötä, mutta he olivat teltassa. Oli mukava nukkua raikkaassa säässä, sumuisen kelin takia yö oli lämmin. Syyskuussa monesti kirkkaana yönä varsinkin alemmilla paikoilla saattaa olla yli kymmenenkin astetta pakkasta.

Aamupalan jälkeen otettiin suuntaa tunturiin ja kohti Lumipäätä. Lumipään länsipuolelta laskeuduimme Paratiisikurun viereiseen kuruun. Lasku oli vähän haastava, rinne oli aika pientä irtonaista kiveä. Vastapuolella näimme toisia vaeltajia, ja näytti heidänkin lasku lumipäältä olevan aika verkkaista. Myöhemmin ajateltuna olisi ollut varmaan nopeampaa laskeutua Siliäselän itäpuolella olevan 620 m tunturin harjannetta alas laaksoon.

Ajatus oli käydä Paratiisikurussa, mutta kun keli oli sumuinen eikä siellä olisi nähnyt juuri mitään ylhäältä, niin päätettiin nyt mennä suoraan Sarviojan tuvalle.

Sarviojalla oli pari muutakin porukkaa, mutta mahduimme hyvin sekaan. Yö meni mukavasti yläritsillä. Joku ehdotteli takan sytyttämistä, mutta päädyttiin vähemmän savuttavaan kamiinaan. Aamupalan jälkeen otimme suunnaksi Jyrkkävaaran tuvan, eli Muorravaarakanjoki pitäisi ylittää.

Sarviojalta oli pelkkää alamäkeä Sarvijoen vartta Muorravaarakanjoelle. Ylityspaikka löytyi noin vajaa kilometri risteyksestä alavirtaan, pienen suon jälkeen kierrettiin niemeen, josta pääsi kahlaamaan vastarannalle. Virtausta oli kyllä, ja vettäkin reilusti yli polven.

Harrijoen yli mentiin siltaa pitkin, joka on tulipaikan vieressä vähän Harrijokea ylös risteyksestä. Sama silta hämäsi minut yhdellä reissulla luulemaan sitä Muorravaarakajoeksi, ja harhauduin ylös väärälle puolelle Harrijoenkaitaa.

Sitten märkää suota pitkin kohti poroaitaa ja edelleen Jyrkkävaaran tupaa. Jyrkkävaarassa syötiin ja päätettiin vielä jatkaa matkaa Suomujoelle, koska aikaa oli.

Laskeuduimme Pahaojan vartta pitkin Suomulle, jossa pohdittiin hetken menisimmekö Harrimukan laavulle. Kohdalla näytti olevan ihan kahlattavissa oleva paikka. Jatkettiin vielä kuitenkin aimo harppaus Suomunkönkään tulipaikalle, joka on ison kosken partaalla. Oli jo melkein pimeää, kun saatiin teltta paikoilleen, mutta onhan otsalamput toki aina mukana.

Aamulla löytyiin kamat kasaan ja käveltiin ensin Kiertämäjoen ylityspaikalla, jossa piti kahlata syvässä ja sitten sillan yli autolle. Ivalossa oltiin jo hyvä tovi ennen puoltapäivää syömässä.

Paraksen huiputus

Kesän tähän mennessä pisin reissu suuntautui Norjaan Paraksen huipulle.

Jätin auton Kilpisjärvelle, ns. Mallan parkkipaikalle. Mielessä kävi, olisiko pitänyt hakea tullista Norjan tupien avain, mutta jätin sen kuitenkin hakematta. Sen jälkeen aloitin taipaleen kohti Kuohkimajärven autiotupaa.

Reitti kulki tuttua polkua Mallan luonnonpuiston läpi ja noin kolmen tunnin päästä saavutin Kuohkimajärven tuvan, jossa sitten ruokailin. Tuvalla oli muutakin porukkaa ja jatkoin vielä matkaa ensin rajapyykille ja siitä edelleen Ruotsin ja Norjan rajalinjaa seuraillen kohti ylempiä maita.

Lämpöä ja itikoita riitti koivikossa kulkiessa. Laitoin leirin pystyyn Norjan puolelle rajaa selkeästi avotunturin puolelle. Aamulla jatkoin matkaa kohti Gappohyttaa. Siellä oli kaikki ovet lukossa ja ilma oli käymässä selkeästi huonoksi. Laitoin teltan tuvan lähistölle ja kohta alkoikin tuulemaan ja satamaan. Aikomus olisi ollut mennä vielä lähemmäksi Parasta saman päivän aikana, mutta jäin sijoilleni.

Mukana oli hieman reilumpi kahden hengen Wild Countryn teltta, josta olenkin kirjoittanut. Grammaus vähän kärsii, mutta toisaalta sadepäivänä on hieman enemmän tilaa oleskeluun. Laitoin kaikki ruuat keittimellä teltassa sisällä.

Seuraavana aamuna oli jo selkeästi parempi keli, ja aloin pakkailemaan tavaroita. Joku sissi oli koko yön tuulessa ja sateessa Gappohyttan saunan rappusilla yöpymässä ilman mitään majoitetta.

Suuntasin Gappolta suoraa reittiä kohti Parasta Visiedgan läpi, ja tarkoitus oli laittaa teltta mahdollisimman ylös. GPS näytti teltanpaikalla korkeudeksi 800 m, mutta myöhemmin selvisi, että korkeammallakin on teltanpaikkaa ja vettä.

Paraksen huippu oli koko ajan jonkinlaisen pilven ympäröimä, ja mietin jo huiputuksen järkevyyttä. Sitten keli kuitenkin selkeni. Suuntasin ensin teltaltani oikealle puolelle pitkän harjanteen päälle. Siellä olisi ollut myös teltanpaikkaa huikeilla näkymillä ja myös vettä useammassakin paikassa.

Hetken kuvattuani ja ihmeteltyäni jatkoin kapuamista. Tasaisen harjanteen jälkeen on ensin melko jyrkkää nousua jonka jälkeen nousu hieman tasaantuu. Nousureitti on merkitty punaisilla kepeillä ja koivunpätkillä, huipulle menee selkeä polku.

Itse kiipeäminen oli kevyempi ponnistus mitä ensin kuvittelin. Matkanahan tuo ei ole kummoinen, mutta korkeusmetrejä teltalta tulee kuitenkin 600. Kohta huippu kuitenkin häämötti ja sieltä avautuivat mahtavat näkymät niin Signaldaleniin, Kilpisjärvelle ja Saanalle sekä Pältsanin suuntaan.

Alastulo kävi nopeasti, polku on sen verran vahva että jalan alla pyörivää irtokiveä on niukasti. Paraksen huipulla olevassa vieraskirjassa oli sen verran nimiä, että huipulla riittää kävijöitä kesäaikaan miltei päivittäin.

Olin teltassa yötä ja lähdin paluumatkalle kohti Kilpisjärveä. En suunnannut Gappohytan ja Golddahytan väliselle polulle vaan päätin oikaista alempaa. Se oli virhe. Alhaalla oli kivistä, purojen ja suvantojen kiertelyä, hankalia kallioita ja ylös-alas harjannetta. Polku olisi ollut hieman etäämpänä, mutta selkeästi nopeampi vaihtoehto.

Olin yötä Golddahyttan pihapiirissä teltassa. Nämä Norjan tuvat ovat hyvin varusteltuja ja suomalainen puritaani-vaeltaja usein välttelee vierailua edes näiden pihoilla. Nytkin täällä sai olla rauhassa. Norjalaiset taas käyttävät tupia tällä alueella enimmäkseen talvella.

Seuraavana päivänä menin taas Kuohkimajärvelle ja kävin myös kävelemässä Kolttalahdessa katsomassa Malla-laivan venelaituria ja muita paikan rakennelmia. Malla-laivan laituri on Kilpisjärven Ruotsin puoleiselle rannalla, joten kyseessä on Suomen ja Ruotsin pohjoisin kansainvälinen laivareitti.

En kuitenkaan lähtenyt laivahullutteluihin mukaan, vaan reitti jatkui takaisin tien varteen tuttua Kalottireittiä pitkin. Olin yötä Kuohkimajärven tuvan pihalla teltassa.

 

Tupaa on laajennettu sitten viime käynnin jälkeen. Laverien paikalle on tehty keittiö ja laverien tieltä on kaadettu seinä. Edellisellä käynnillä tuvan pihalla oli myös sauna, mutta nyt siitä oli tehty puuvaja/huussi. Uutta oli myös erillinen varaustupa pihan perällä.

Aamulla kävelin kolmisen tuntia takaisin autolle ja suunnistin retkeilykeskuksen suihkuun ja edelleen kotimatkalle.

Suosittelen Paraksen huiputusta myös hieman vähemmän vaeltaneelle. Reitti on selkeä ja päivämatkat sopivan mittaisia. Lisäksi alueella on jokseenkin kattava tupaverkosto.

Asiointia kivijalkaliikkeessä

Tuli asioita retkeilykampeasioissa kerrankin ihan suomalaisessa kivijalkaliikkeessä, jolla on retkeilykamppeiden myymälöitä useammassa kaupungissa.

Ensin katsastimme tarjonnan firman verkkosivuilta ja sieltä löytyikin sopiva makuupussi. Verkkosivuille oli myös laitettu kätevä chat-palvelu, jonka kautta kysyin onko kyseistä pussia paikkakuntamme liikkeessä. Näin sitä saisi hypistellä ihan livenä, ja sitten tehdä ostopäätöksen. Chatti-robotti kertoi, että pussi löytyy ja eikun tähtikeula kohti liikettä.

Ei siellä sitten mitään pussia ollut, eikä oikein tietoakaan siitä pussista. Kuuleman mukaan tietokoneen varastosaldot ja reaalimaailma ovat eri asioita. Tarjosivat tilalle kylmempää ja painavampaa pussia, joka sekin olisi pitänyt tilata firman toisesta kaupasta tähän nyt asioituun. Toisaalta kuulemma olisi helpompaa jos vain itse tilaisimme sen pussin netistä suoraan kotiin tai liikkeeseen. Tarjosivat vielä asiakaspäätettä millä tämän tilauksen voisi myyjän puolesta tehdä.

Noh menimme kotia myöhemmin ja tilasimme saman pussin halvemmalla saksalaisesta nettikaupasta, kerta käskivät mennä nettiin. Tiedoksi, että siellä netissä on muitakin verkkokauppoja, kuin vain se teidän…

Samalla reissulla oli tarkoitus ostaa sadehousut. Liikkeessä ei kuitenkaan ollut kokoja, eikä oikein tietoa minkälaisia kokoja olisi olemassa. Kuulemma netistä ja valmistajien sivuilta voisi katsoa vihjeitä. Koska housut olivat kohtuuhintaiset niin tilattiin ne sitten netistä ja tästä kyseisestä firmasta. Vaihtoehtoja toimitukselle oli mm. posti, pakettiautomaatti ja kyseinen kivijalkamyymälä. Koska tämä myymälä oli lähin paikka niin tilattiin ne sitten sinne. Virhe! Tuli tekstiviesti, että housut ovat saapuneet mutta housuja ei saanutkaan liikkeestä tekstaria näyttämällä vaan mukana olisi pitänyt olla passi tai vastaava. Ei tullut mieleen, kun tilausvahvistuksessa ei semmoisesta varoiteltu.

Saksalaisesta verkkokaupasta tilattu makuupussi tuli muuten ystävällisen kuriirin kyydissä suoraan kotiovelle.

Sitten ostoslistalla oli myös uusi rinkka. Liikkeessä oli muutamia malleja, mutta mikään niistä ei oikein istunut selkään täydellisesti, ja valikoima oli kuulemma suunnilleen siinä. Valmistajan nettisivuilta löytyi yksi malli, mikä olisi mahdollisesti paras ja täydellisin. Siitä ei ollut liikkeessä mitään tietoa, mutta myöhemmin huomattiin, että ketjun toisessa myymälässä sitä olisikin tarjolla.

Toisella housujen hakureissulla, joka onnistui lopulta tarpeellisten proopuskojen kanssa, kysyttiin voisivatko he tilata rinkan sovitettavaksi toisesta ketjun myymälästä tähän meidän lähimyymälään. No eihän se tietenkään onnistunut, vaan asiakkaan pitäisi itse mennä kotiin tai asiakaspäätteelle, tilata rinkka liikkeeseen ja tulla proopuskan kanssa sitä sovittamaan.

Tässä vaiheessa suumme olivat auki kuten rannalle heitetyllä jänkäkoiralla. Menimme taas kerran kotiin, ja tilasimme rinkan sovitettavaksi suoraan kotiin toisesta – tällä kertaa kotimaisesta – verkkokaupasta. (Jostain syystä nämä amerikkalaismerkin rinkat ovat halvempia Suomessa kuin esim. Saksassa tai Englannissa.)

Talousihmiset puhuvat, että eri markkinointikanavien pitäisi tukea toisiaan ja että siellä pitäisi tehdä ristiinsyöttöjä kanavien kesken. Nyt syötöt menivät joko katsomoon tai tehtiin jopa oma maali. Tämä ei myöskään ole yhden myyjän epävireinen soolo vaan asioimme useamman henkilön kanssa – myös verkossa.

Eiköhän tästä käynyt jo selväksi mikä ketju on kyseessä ja pidän ihmeenä jos se tällä tavalla toimien ei koe Anttilan kohtaloa ennen vuotta 2020. Toiminta on talostietojen mukaan ollut tappiollista jo pari vuotta, mutta kyseessä voi toki olla konsernilainoista tai muusta kirjanpidollisesta matematiikasta.

Leivonmäen kansallispuisto

Lapin reissu peruuntui viime hetkillä teknisten ongelmien yms. takia mutta olen sentään ehtinyt käymään edes jossain.

Tuli käytyä Leivonmäen kansallispuistossa Keski-Suomessa päiväseltään. Jossain vaiheessa voisi ajatella myös yöpymistä, sillä telttailupaikkoja näytti olevan muutama.

Harjunkierroksen korkeuseroista oli jotain varoitusta puiston nettisivuilla, mutta suurimmaksi osaksihan tuo menee ihan tasamaalla ja kiertää pahimmat supat.

Väkeä näytti olevan jonkin verran niin poluilla kuin teltoissakin järven rannalla. Ja ihan ilman hyttysiäkään ei oltu. Mustikoitakin oli jokunen vaikka oli suhteellisen aikainen ajankohta.

Lähiviikkoina olisi tarkoitus toivon mukaan siirtyä hieman pohjoisempiin kohteisiin, pysykääs siis kuulolla 🙂

Reppu pakattu ja muita kuulumisia

Kevään ensimmäinen reissu suuntautui hyvässä seurassa 🙂 uuteen Etelä-Konneveden kansallispuistoon ja tarkemmin Kalajanvuorelle. Kannattaa käydä tutustumassa paikkaan. Matkailukulkineella liikkuville tiedoksi, että Törmälästä lähtevän tien päässä on parkkipaikkaa laajennettu ja siellä sopii kääntämään isommankin kulkineen.

Nyt reppu, ja nimenomaan reppu, on pakattu uusia seikkailuja kohti. Tulevilla viikoilla aion retkeillä useamassa Lapin kohteessa lyhyen 1-2 yön reissun kussakin. Kukin reissu suuntautuu paikkaan, jossa en ole vielä koskaan käynyt.

Telttoineen, kameroineen  ja parin päivän ruokineen repulle tulee painoa noin 7-8 kiloa. Hieman enemmän siis mitä aikoinaan kertomani viikon reissu Haltille 8 kilon repulla, mutta silloin ei ollutkaan mukana telttaa tai keittovehkeitä. Nytkin osassa paikkoja voi jätttää teltan pois, ja ottaa mukaan vain kevyen tupapussin.

Kelit näyttävät sopivilta, 18.5. otetuissa UKK-puiston kuvissa näyttää enää olevan muutamia viipymälumia tunturissa, Aittajärven tie on auki ja hyvässä kunnossa ja Suomu kahlattavissa. Kevät on aikaisemmessa tänä vuonna mitä silloin, kun kävin paikalla viimeksi toukokuussa. Siitähän on täällä blogissa suosittu selostus, joka näyttää keräävän lukijoita aina keväisin.

Mutta pian reissu alkaa.

Onko sinulla joku paikka jonka voi saavuttaa yhden yön reissulla ja jonka haluaisit minun näkevän?

Outoja kulkijoita Ropinsalmella

Italialainen pyöräilijä kaivamassa nappaskengissä lumikieppiä Naimakkajärven rantaan, kuuntele koko juttu:

Juhan-Antti ihmettelee outoja kulkijoita

Jeskadam-nimestä

Netistä löytyy joitakin kertomuksia vaelluksista Jeskadam-tuntureille. Tällä nimellä ei löydy Suomen kartoilta ainuttakaan paikkaa, mutta nimi on vaellusnetin tietojen perusteella esiintynyt jossain ikivanhassa kirjassa, ja siitä on joskus ennen vanhaan ollut maininta Utsjoen kunnan sivuilla.

Kun kyselin viime heinäkuussa nimen perään Utsjoella, yksikään paikallinen ei ollut kuullut nimestä. Vaellusnettiläisten mukaan paikalla tarkoitetaan tunturialuetta Nuvvuksen kylän ja Utsjoen kirkon(kylän) välillä.

Nimimerkki Seppo kirjoittaa:

Jeskadam on Utsjoen läntisten erämaiden pohjoisreunalla, Kevon alueen pohjois- ja luoteispuolella. Keskeisiä tuntureita ovat Loktaoaivi, Orosoaivi, Rohtoaivi, Varddoaivi, Bodosoaivi, Birkeoaivi ja kaiken tämän voi kätevästi käydä Goahppelavzijavrin autiotuvalta käsin.

Koska kartoilta ei tätä nimeä löydy ja paikallisetkaan eivät sitä tunne, lienee kyseessä joko väärinkäsitys, nettivaeltajien salakielinen nimitys, kirjailijan väärinymmärrys tai muu sekaannus.

Kysyin asiasta Kaarina Vuolab-Lohelta Giellagas-Instituutista. Vastaus oli valaiseva:

Kysymys voi olla siitä, että pohjoissaamenkielinen nimi Čieskađa, gen.-akk. Čieskađđama on kirjoitettu jostain syystä väärin J-kirjaimella. Nykyisin kartoissa esiintyy Čieskadas ja sekä muita Čieskadas-alkuisia nimiä, esim. Čieskadasjávrrit (3913 2) = järvijono Ruohtervaða Rávdojávri ‑järven pohjoispuo­lel­la. Čieskadas = johdos sanasta čieskat = halkaista konttiluu;  pelkkä konttiluu = ađa, gen.-akk. ađđama). Muita tähän pesyeeseen kuuluvia nimiä ovat mm. Čieskadasluobbalat, Čies­ka­dasjohka ja Guovžaroavvi ~ Čieskadasroavvi (vaara).

Čieskađđama-sana on siis väännetty helpommin kirjoitettavaan ja lausuttavaan muotoon Jeskadam. Mutta sitten aloin etsimään Kaarinan mainitsemia paikkoja kartalta.

Yksikään Čieskadas-alkuinen paikannimi ei esiinny Utsjoella Kevojoen pohjoispuolella, jonne nimeä käyttävät sijoittavat alueen.

Čieskadasroavvi

Čies­ka­dasjohka

Čieskadasjávrrit

Nämä paikat ovat yhtä kaukana Kuoppilasjärveltä kuin Saariselän laskettelukylä on Saariselän tuntureilta.

Saamenkielistä paikannimistöä korjattiin nykykarttoihin 1970-luvulta lähtien ja käsittääkseni oikeinkirjoitusta viilattiin 2000-luvulla. Jos jollain on vanha kartta, missä esiintyy väärinkirjoitetussa muodossa Jeskadam, voisi laittaa kuvan siitä vaikka sähköpostiini, niin liitän sen tähän perään.

Siihen asti oletan, että muinoin kirjoihin kirjoitettu ja sieltä referoitu Jeskadamin alue on sijainnut aina Kevojoen eteläpuolella, nykyisen luonnonpuiston sisällä.